Onko Suomen mahdollista säilyttää hyvinvointinsa, jos talous ei kasva?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on nyt käyty. Tulos ei ollut yllätys ykköspaikan vieneen oman puolueeni Sauli Niinistön suhteen. Sen sijaan pienoinen yllätys oli Vihreiden Pekka Haaviston nousu kakkoseksi. Vielä eilisen gallupin mukaan Niinistö johti Haavistoa 65/35.

Nyt onkin sitten aika tehdä pesäeroa ehdokkaiden välillä. Mitä nämä erot ovat, ja miksi itse kannatan Niinistöä? Eroja löytyy paljonkin. Otetaan esimerkiksi kahden ehdokkaamme suhtautuminen talouskasvuun.

Pekka Haavisto kannattaa ”pienemmän talouskasvun politiikkaa”, perustaen ajatuksensa siihen, että alati jatkuva talouskasvu on tuhoisaa maapallolle. Hänen mukaansa olisi parempi perustaa tulevaisuus kohtuuden ja kestävän kehityksen polulle talouskasvun sijaan. Niinistö taas on kannattanut talouskasvua, koska se on tae sille, että voimme säilyttää sen hyvinvointiyhteiskunnan, jota olemme jo vuosikausia rakentaneet. Talouskasvulle rakentuvat myös tulevaisuuden työpaikat ja velkojen maksu.

Haaviston ajatus kestävästä kehityksestä on sinänsä kannatettava. Tietenkin se on. Mutta miten Suomi, jonka osuus esimerkiksi Euroopan bruttokansantuotteesta on parin prosentin luokkaa, voisi yksinään jättäytyä talouskasvusta, jos muut eivät sitä tee? Miten ratkaistaan kahdeksan prosentin työttömyys? Miten säilytetään suomalainen hyvinvointi? Ja pitää myös muistaa, että jos talous ei kasva, se käytännössä pienenee. Suostuvatko suomalaiset esimerkiksi siihen, että palkkoja ei koroteta ja että he joutuvat tinkimään elintasostaan, jos samaan aikaan muu Eurooppa ei siitä tingi? Eri asia on sitten se, että tulevan kestävyysvajeen, kasvavan julkisen velan ja ilmastonmuutoksen takia me joudumme tinkimään elintasostamme tulevaisuudessa muutenkin.

Talouskasvuakaan ei tietenkään pidä ajaa millä hinnalla hyvänsä. Koko ajan on pohdittava keinoja, miten voimme kasvaa ja luoda uusia työpaikkoja kestäviin ympäristöarvoihin, hyvään hallintotapaan ja laadukkaaseen johtamiseen perustuen. Ja miten jaetaan hyvinvointi eri maiden kesken? Tai kehittyneiden ja kehittyvien maiden kesken? Miten toimitaan taloudeltaan räjähdysmäisesti kasvavissa maissa, kuten Kiinassa tai Intiassa? Onko mahdollista laajentaa liiketoimintaa ja käydä kauppaa kehittyvienkin maiden kanssa eettisesti kestävin periaattein? Siis siten, että samalla ei poljeta alkuperäisväestön oikeuksia, vaan päinvastoin edistetään ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaista maailmankauppaa. Ja taistellaan korruptiota vastaan sen sijaan, että edistettäisiin sitä esimerkiksi ottamalla tai antamalla itse niitä lahjuksia?

En siis näe, että kyseessä olisi mikään nollasummapeli, jossa voisimme yksiselitteisesti vain valita jommankumman, talouskasvun tai kestävän kehityksen. Niiden välille on löydyttävä kompromissi, ja viisas presidentti ymmärtää tämän. Hän tietää, että nämäkin asiat on ratkaistava monipuolista harkintaa käyttäen, katsoen asioita samalla sekä suomalaisten että ympäröivän maailman kannalta.

Silloin kun kaksi ensimmäistä kokoomuslaista presidenttiä, Svinhufvud ja Paasikivi, valittiin presidenteiksi, Suomi oli hyvin toisenlainen maa. Vuonna 1931, kun Svinhufvud valittiin tuohon virkaan, tunsi Suomikin nahoissaan pari vuotta aikaisemmin alkaneen Suuren laman seuraukset. Paasikiven astuessa remmiin vuonna 1946 oli Suomi ja koko Eurooppa taas juuri kokenut toisen maailmansodan. Myös presidentin valtaoikeudet olivat toiset kuin nyt. Silloin saivat talousmiehet ja juristit – kuten juuri Svinhufvud ja Paasikivi – vielä käyttää osaamistaan paljon laajemmin kuin nyt – myös talousasioihin.

Vaikka presidentti ei tänä päivänä suoraan päätä talousasioista, on hänen kuitenkin ymmärrettävä maailmantalouden lainalaisuudet riittävän kokonaisvaltaisesti. Vain siten hän voi ymmärtää, mistä hyvinvointimme lähtee ja miten sitä voidaan jatkossakin rakentaa. Tämä on yksi perusedellytyksistä, joilla hän voi toimia vahvana arvojohtajana ja vaikkapa hallituksen tukena uskottavalla tavalla.

Olen Sauli Niinistön kannalla, koska minusta hän on sekä koulutuksensa että työkokemuksensa kautta pätevämpi presidentiksi kuin Pekka Haavisto. Hänellä on myös kansainvälistä kokemusta sellaisista asioista, joita itse arvostan. Myös elämänkokemus on pidempi. Uskon, että niinkin kova kokemus kuin leskeksi jääminen ja Thaimaan tsunamissa mukana oleminen ovat opettaneet hänelle, että elämä ei aina mene niin kuin itse suunnittelee. Presidentin pitää olla paitsi pätevä ja osaava, myös inhimillisesti maailmaan suhtautuva. Hänen pitää pystyä näkemään muutkin kuin kaltaisensa menestyjät. Ja aivan erityisesti hänen pitää nähdä myös ne, jotka eivät saa itse ääntään kuuluviin.

Myös Pekka Haavisto on hyvä ehdokas presidentiksi, sitä ei pidä kieltää. Uskon silti, että hänen aikansa presidenttinä ei ole nyt. Ei ainakaan vielä.

Haaviston kampanjateemana olleet kaksi sanaa ”valtakunnan sovittelija”, ovat erinomaiset ja sisältävät suurta viisautta. Myös näiden sanojen kuvaamaa taitoa ja näkemystä tulee Sauli Niinistö tarvitsemaan, kun hänet 5.2.2012 valitaan presidentiksi.

Jaa tämä artikkeli somessa:
TwitterFacebookLinkedIn