11.4. Länsiväylässä julkaistu mielipidekirjoitus
Aika usein elämän raaka todellisuus paljastuu kunnolla vasta silloin, kun itse käy läpi tiettyä elämänvaihetta. Vauvan valvomisen ja työstressin yhdistämisestä aiheutuvat paineet tulivat itselleni tutuiksi, kun omat lapset olivat pieniä. Nyt kun he ovat jo kasvaneet, tilalle on tullut huoli siitä, miten nuoret aikuiseni löytävät itselleen mieluisan opiskelu- tai työpaikan.
Vanhustenhoidosta olen ollut tekemässä päätöksiä kaupunginvaltuutetun roolissa, mutta vasta omien läheisten kautta on tämäkin asia tullut kunnolla tutuksi. Vuosikymmeniä pitkän yhteiselon jälkeen voi elämältä pudota pohja pois ja terveys alkaa reistailla, kun puoliso menehtyy.
Kotona asuvalle ikäihmiselle on kyllä tarjolla turvaranneketta kaatumisen varalta, maukasta ruokaa voi tilata kotiin ja kotisairaanhoito käy mittaamassa veriarvot. Mutta kuka huolehtii siitä, että muistisairas ja kaatumista pelkäävä vanhus ei eristäydy kotiin kokonaan? Henkistä vireystilaa ylläpitämään tarvitaan omaisia. Mutta tämän päivän hektisessä työelämässä eivät hekään ehdi joka paikkaan, etenkään jos heitä ei ole. Erityisen huolestunut olenkin muistisairaista vanhuksista, jotka ovat täysin yksin.
Lainsäädännössämme on vielä parantamisen varaa.Vapaaehtoistyöstä aiheutuneet kulut pitää voida vähentää verotuksessa. Työttömän ei pidä menettää päivärahoja, jos hän käy lukemassa vanhukselle päivän lehden tai ulkoilemassa tämän kanssa. Omaishoitajien vapaapäivien järjestämiseen on oltava riittävästi turvallisia hoitopaikkoja. Talkootyötä ei saa laittaa verolle. Palvelukotipaikkoja on oltava riittävästi ja niiden pitää olla kohtuuhintaisia.
Listaa voisi vielä jatkaa. Keinot auttamiseen löytyvät, jos löytyy myös päättäjiltä halu ja oikea asenne.
Pia Kauma
Kansanedustaja, KTM (Kok.)
Espoo