Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupunginvaltuutetut pitivät runsas viikko sitten yhteisen kokouksen sote- ja maakuntauudistuksesta. Tietäen ketkä puuhahenkilöinä olivat, oli jo ennakkoon odotettavissa, että kokouksesta ollaan hakemassa täystyrmäystä uudistukselle. No, se saatiin, mitä haettiinkin. Eipä siinä mitään. Toki demokratiaan kuuluu, että mielenilmaukset ovat sallittuja, ja päättäjien on ne otettava huomioon.
Tavalliselle kansalaiselle on varmaan aikamoisen turhauttavaa seurata loputtomilla kierroksilla käyvää sote-pallottelua, joka dominoi julkista keskustelua. Etenkin uudistuksen vastustajat ovat käyttäneet uhkakuvista niin voimakasta kieltä, että enää heinäsirkkojen hyökkäys ja tulvat puuttuvat. Kaikki muu kauhea on jo maalailtu seinille.
Mitä uusmaalaisen pitäisi sotesta sitten oikein ajatella? No, ainakin se, että tätä uudistusta tehdään pääasiassa tulevia vuosia varten. Ja että julkisen palvelun piirissä olevat ihmiset eivät Uudellamaallakaan ole tasaveroisessa asemassa, vaikka jotkut niin luulevat ja vaikka perustuslaki niin edellyttää. Vaihteluväli kiireettömään hoitoon pääsyssä on vielä tänä keväänä julkaistun Työ- ja hyvinvointilaitoksen raportin mukaan ollut 7 – 42 vuorokautta.
Lisäksi olisi hyvä tietää se, että pari vuotta sitten pääkaupunkiseudun kaupungit hakivat alueelle erillisratkaisua. Se ei edennyt, koska sen tulkittiin olevan perustuslain vastainen. Käytännössä se olisi myös jättänyt toimintatavat lähes ennalleen. Mikä muutos se sellainen on, jossa odotetaan vain muiden muuttuvan, mutta itse jatketaan kuten ennenkin? Mietipä vaikka työpaikan organisaatiomuutosta tai paikalleen jämähtänyttä avioliittoa. Muutu sinä, minä en!
Entäpä verot, joilla koko lysti kustannetaan? Nykyisessä mallissa valtiolla ei ole ollut riittävän tehokkaita menetelmiä puuttua, jos kunta ei ole saanut menojen kasvua kuriin. Jos rahat ovat loppuneet kesken, vajetta on tasattu valtionosuuksilla. Esimerkiksi Espoo on maksanut joka vuosi valtionosuuksia eri puolille Suomea lähes 200 miljoonaa euroa. Tämäkään raha ei aina ole riittänyt, vaan etenkin suurimmissa talousvaikeuksissa olevat kunnat ovat joutuneet nostamaan veroprosenttejaan ja velkaantuneet.
Uudessa sotemallissa sen sijaan on valtiolla tehokkaammat suitset. Jos maakunta ei selviydy velvoitteistaan, se joutuu neuvotteluun valtion kanssa ja se voidaan liittää toiseen maakuntaan. Kun piikki ei ole enää loputtomasti auki myöskään alati kasvaville valtionosuuksille, kuten nyt, siitä hyötyy myös uusmaalainen veronmaksaja.
Silloin tällöin myös uusmaalainen veronmaksaja itse tarvitsee hoitoa. Uudistuksen myötä hänen ei enää tarvitse odottaa pitkiä aikoja jonossa, vaan hän voi samalla rahalla hakeutua toiseen paikkaan. Mitään valinnanvapauspakkoa ei silti ole tulossa, vaan ihminen voi jäädä myös siihen sotekeskukseen, jossa hän jo on tyytyväinen tai jota hänelle ensisijaisesti maakunnasta tarjotaan.
Monisairaille, vammaisille ja muille paljon palveluita käyttäville tulee henkilökohtainen budjetti. Siinä arvioidaan, mitä kaikkia palveluja tarvitaan, paljonko niihin tarvitaan rahaa ja mistä kaikkialta ne palvelut voi hankkia. Asiakas voi valita tuottajan ja halutessaan myös vaihtaa hänet toiseen. Hoitotakuun ansiosta esimerkiksi tekonivelleikkauksiin pääsy nopeutuu, kun käytössä on isompi määrä paikkoja, joissa toimenpide voidaan tehdä. Sairauden pitkittyessähän myös kustannukset kasvavat.
Miksi sitten emme voisi edetä nykymallin evoluution mieluummin kuin revoluution kautta? Siksi, että muutokset ovat silloin liian hitaita. Istuin vuosina 2005-2012 Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnassa, ja yritimme koko sen ajan saada terveyskeskusjonot purettua. Ulkoistamista ei saanut tehdä, koska poliittinen vasemmisto vastusti, vaikka ihmiset jonottivat viikkotolkulla. Päätöksenteon henki oli se, että mieluummin annettiin sairauksien pitkittyä kuin ihmisten hakeutua ”pahaksi koetulle” yksityiselle lääkäriasemalle ulkoistettuun hoitoon. Vasta kun vuosikausien väännön jälkeen saimme vaihdettua myös asiaa esittelevän virkamiehen, alkoi tapahtua. Ulkoistamisia tehtiin, mutta samaan aikaan parannettiin myös julkisen puolen johtamista. Tilanne lähti parempaa päin ja hyvä niin, mutta monenkohan ihmisen sairaus ehti pahentua noiden vuosien aikana, jos tosiaan oli enää edes hengissä?
Uudessa sote-mallissa on jo lähtökohtana se, että palvelun tuottajien kirjo on laajempi. Ei olla enää vain yhden palveluntuottajan varassa. Silti mihinkään massiivisiin yksityistämisiin ei olla menossa. Valtioneuvoston arvioissa terveydenhoitopalvelujen odotetaan kasvavan yksityisellä puolella 6 prosentista 13 prosenttiin ja sosiaalipalvelujen 32 prosentista 39 prosenttiin vuoteen 2024 mennessä.
Ensimmäisinä muutosvuosina syntyy ilman muuta kustannuksia päällekkäisistä toiminnoista, it-järjestelmistä ja palkkaharmonisoinneista. Näihin on vielä saatava rahoituspäätökset valtiolta, jotta nimenomaan alku saadaan pohjustettua kunnolla.
Mikään malli ei ole täydellinen, mutta päätöksiä on joskus kyettävä tekemään myös epätäydellisissä olosuhteissa. Ja sellaista uudistusmallia tuskin löytyykään, joka kelpaisi kaikille. Toivon, että tulevien viikkojen aikana saadaan vielä vastaukset avoimiin kysymyksiin ja enemmistö kansanedustajista päätyy positiiviselle kannalle. Nyt on jo aika mennä eteenpäin.