Tultuani valituksi ensimmäistä kertaa kansanedustajaksi vuoden 2011 vaaleissa pidin luontevana lähteä eduskunnassa myös kansainvälisiin tehtäviin. Olinhan ennen politiikkaan uppoutumista tehnyt vuosia töitä yritysmaailmassa muun muassa ulkomaankaupan parissa.
Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestö Etyj, jonka kuusihenkiseen Suomen valtuuskuntaan kuulun, juontaa juurensa vuoden 1975 Etyk-kokoukseen Helsingissä. Sen pohjalta perustetussa järjestössä on tätä nykyä 57 maata Euroopasta, Pohjois-Amerikasta ja entisen Neuvostoliiton alueelta. Viimeisimpänä mukaan liittyi Mongolia viime vuonna. Kokoonnumme parlamentaariseen yleiskokoukseen muutamia kertoja vuodessa.
Viime kesänä tulin valituksi ensimmäisenä suomalaisena Etyjin poliittisten ja turvallisuusasioiden komitean raportoijaksi. Tässä tehtävässä olen perehtynyt muun muassa kansainvälisiin asevalvontasopimuksiin sekä naisten rooliin tilanteissa, joissa maata aletaan jälleenrakentaa kriisin tai sodan jäljiltä. Naisten voimistuva asemahan on jopa elintärkeää rauhalle ja kehitykselle. Esimerkiksi Liberiassa naiset järjestivät sisällissodan aikaan mielenosoituksia rauhan puolesta. He saattoivat sotivat osapuolet neuvottelupöytään – eivätkä luovuttaneet, ennen kuin rauha löytyi. Myös jälleenrakennuksessa Liberian naisilla oli erittäin keskeinen rooli.
YK:n arvion mukaan tällä hetkellä naisten osuus on viime vuosien rauhanneuvotteluissa ollut alle 8 % neuvottelijoista ja alle 3 % rauhansopimusten allekirjoittajista. Naisia pitääkin nostaa ja kannustaa myös kansainvälisten organisaatioiden johtotehtäviin ja neuvottelijoiksi rauhanprosesseihin. Kysymys on erittäin ajankohtainen myös Afganistanissa, kun kansainväliset sotilasjoukot poistuvat maasta. Afganistanin tulevaisuus riippuu hyvin pitkälti siitä, miten hyvin maan naiset tulevat mukaan yhteiskunnan rakentamiseen.
Suomenkin tulee edistää sitä, että naisia nousee yhteiskunnan rakentamisen johtotehtäviin. Suomen lähettämistä siviilikriisinhallinnan asiantuntijoista naisia on lähes 40 %. Se on Euroopan unioninkin tasolla korkea luku ja hieno saavutus, mutta jatkossa Suomen on kasvatettava naisten osuutta myös rauhanturva- ja rauhanrakennusmissioiden vetäjinä ja pyrittävä kansainvälisesti siihen, että muutkin maat tekevät niin. Naisia on johdonmukaisesti pyritty saamaan lisää myös johtotehtäviin osana kansallista 1325-toimintaohjelmaa.
Yksi parhaita keinoja vaikuttaa naisten roolin vahvistamiseen on esimerkki. Jos verrataan Suomea muihin Pohjoismaihin, niin esimerkiksi Norjassa puolustusvoimiin on pyritty viime vuosina saamaan erityisesti naisia. Norjalaisen prikaatikenraali Per Arne Fiven mukaan modernissa armeijassa tarvitaan naisten tyypillisesti hallitsemia taitoja, kuten kulttuurien ymmärrystä, sosiaalista lahjakkuutta sekä korkeaa etiikan tajua. Norjassa asevelvollisuus tulee kattamaan myös naiset vuodesta 2015 lähtien. Suomessa en kuitenkaan olisi valmis menemään näin pitkälle. Usein naisten asevelvollisuuteen liittyvässä keskustelussa unohtuu se, että mahdollisessa kriisitilanteessa jonkun on pystyttävä pitämään yllä myös yhteiskunnan normaaleja toimintoja ja perheiden arkea. Historiastamme tästä löytyy useita esimerkkejä viime vuosituhannella käydyistä sodista, kuinka juuri naiset ovat ottaneet hyvällä menestyksellä hoitaakseen nämä tehtävät.
Monessa maassa kuitenkin edelleen naisten edellytykset suoritua erilaisista yhteiskunnallisista tehtävistä on heikot, koska jo aivan perusasioiden ja erityisesti naisten ihmisoikeuksien kanssa on ongelmia. Naisilla ei ole kouluttautumismahdollisuuksia, he kohtaavat paljon väkivaltaa ja monet pakotetaan avioliittoon alaikäisinä. Ilman ihmisoikeuksia ei kehitys vakaaksi demokratiaksi ole mahdollista. Ja ilman naisjohtajien antamaa esimerkkiä eivät minkään maan naiset nouse poliittiseksi voimaksi. Suomella on esimerkilliset ohjelmat ja tavoitteet naisten ihmisoikeuksien puolesta, mutta asioita voisi sanoa ääneen rohkeammin kansainvälisissä tapaamisissa.
Naisten asemasta puhuminen on ensiarvoisen tärkeää, mutta kaikkein oleellisinta on tietenkin se, että kaikkia ihmisiä – sekä miehiä että naisia – kohdellaan tasa-arvoisesti niin rauhan kuin kriisinkin aikana. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan on todennut, että ”kehitystä ei tapahdu ilman turvallisuutta eikä turvallisuus lisäänny ilman kehitystä – eikä kumpaakaan saavuteta ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista”. Tästä ei voi olla muuta kuin samaa mieltä.