Olen ollut kaksi kertaa ehdolla eurovaaleissa. Ensin vuonna 2009 ja sitten vuonna 2014. Halusin olla ehdolla, koska pidin silloin – ja pidän edelleen – Suomen EU-jäsenyyttä erittäin tärkeänä.
Suomi on ensinnäkin kansainvälisestä kaupasta riippuvainen maa. Peräti 40 prosenttia kansantulostamme tulee viennistä. EU-maiden osuus Suomen tavaraviennistä oli vuonna 2018 noin 60 % ja euroalueen osuus 38 %. Saksa on suurin kauppakumppanimme. Olen itsekin ollut pitkään vientikaupassa jo ennen kansanedustajuutta. Muistan hyvin ajan, jolloin me vientimyyjät jouduimme puljaamaan eri maiden valuuttojen kanssa, kun vaikkapa italialainen asiakas halusi käyttää liiroja ja espanjalainen pesetoja. Me suomalaiset taas yritimme parhaamme mukaan miettiä, mikä valuutta milloinkin oli turvallisin ja kannattavin vaihtoehto.
Euroalue on ollut ilman muuta hyvä juttu myös korkotason kannalta. Euro ei ole ongelmaton, mutta sitä kritisoivilla ehkä muisti pätkii pahasti, jos he haluavat osoittaa eurosta pelkästään huonot puolet. 1990-luvulla ennen euron voimaantuloa korkotasohan huiteli jopa 16 prosentissa eikä se todellakaan paljon houkutellut lainanottoon. Ja kuitenkin monilla oli tilanteita, jossa mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Olin 1990-luvun alussa opiskelemassa ja töissä Ranskassa. Kun Suomi ei silloin vielä kuulunut Euroopan yhteisöön, oleskelu- ja työluvan saaminen ei ollut mikään läpihuutojuttu. Sähkölaskun, pankkitilin, työsopimuksen ja vuokrasopimuksen lisäksi luvan saamiseksi piti käydä terveystarkastuksessa. Muistan ikuisesti sen, kun syksyn kylmetessä jouduin ulkosalla pelkästään pyyhe suojanani jonottamaan kymmenien muiden kansallisuuksien kanssa tuntikausia, että minulta otetaan pituus ja paino ja oleelliset terveystiedot. Näin voitaisiin todeta, olenko riittävän terve ja ylipäänsä kelpaava oleskelemaan Ranskassa. Kun EU-maa Suomeen vuonna 1996 syntynyt parikymppinen lapseni lähtee ensi syksynä töihin EU-maa Alankomaihin, hänen ei todellakaan tarvitse enää lupaa anoessaan palella ilkosillaan kylmässä. Liikkuminen Euroopassa ilman rajoja on tämän päivän kansainväliselle nuorelle jo itsestäänselvyys. Suomen sulkeminen maailmalta ei tule kysymykseen.
Karsastan puheita, joissa toivotaan Suomen eroavan Euroopan unionista tai Euroopan unionia verrataan Neuvostoliittoon. Näiden puhuja ei ehkä tiedä, mistä EU:ssa päätetään. Tai ehkä hän ei ole tarkistanut kartalta, missä Suomi sijaitsee. Tämä voi tulla yllätyksenä joillekin, mutta me olemme pieni ja vähäväkinen maa pohjoisessa Venäjän kainalossa. Olemme manner-Euroopasta katsottuna kaukana saarella. Ranska, Saksa, Italia ja muut Euroopan keskiössä olevat suuret maat ovat vuosisatoja käyneet kauppaa keskenään ja matkustaneet maiden välillä. Ne kyllä löytäisivät toimivat kahdenväliset suhteet, vaikka EU hajoaisikin. Mutta miten on pienen Suomen laita? Kuka meitä puolustaisi – edes teoriassa – jos meitä joku isompi maa idässä uhkaisi?
Euroopan unionilla on silti myös merkittävät puutteensa. Sillä ei esimerkiksi ole keinoja ratkaista maiden sisäisiä kriisejä. Mietitäänpä vaikka Katalonian itsenäistymispyrkimyksiä. Niiden tuomaan kärjistyneeseen tilanteeseen EU ei halunnut koskea pitkällä tikullakaan. Tulevaisuudessa konfliktit voivat yhä enenevässä määrin olla maiden sisäisiä eivätkä maiden välisiä. Kun EU on alun perin perustettu rauhan projektiksi, niin eikö voisi olettaa, että myös näiden kaikkein vaikeimpien sisäisten kriisien välttämiseen löytyisi keinot?
Toinen puute liittyy maahanmuuttoon ja turvapakanhakijoihin. Italiassa populistit nousivat viime vuoden parlamenttivaaleissa valtaan suureksi osaksi juuri maahanmuuttokysymysten takia. Italiaan oli muutamassa vuodessa tullut satoja tuhansia turvapaikanhakijoita ja monet pettyivät, kun kokivat EU:n jättäneen heidät yksin selviämään ongelmansa kanssa. Brexitissäkin on suureksi osaksi kysymys juuri maahanmuutosta. Kun maahanmuuttovastaisuus on nousussa lähes kaikissa EU-maissa, on EU:n kerta kaikkiaan pakko nostaa päänsä pensaasta ja hakea ratkaisuja. Jos Australia ja Kanadakin ovat löytäneet toimivia keinoja maahanmuuton suitsimiseen, niin näin on pystyttävä tekemään myös Euroopassa.
Suomi on heinäkuun alusta lähtien Euroopan unionin neuvoston puheenjohtajamaa puolen vuoden ajan. Suomen eduskunnassa EU-asioita koordinoi suuri valiokunta, johon nimensä mukaisesti kuuluu 25 jäsentä. Olin viime eduskuntakaudella sen jäsen ja sain olla laatimassa Suomen puheenjohtajuuskauden ohjelmaa. Kun kaikki eduskuntapuolueet olivat tekstiä kirjoittamassa, paperiin luonnollisesti lueteltiin laaja kirjo asioita. Haluamme muun muassa torjua ilmastonmuutosta, vastustaa veronkiertoa ja vahvistaa kokonaisturvallisuuttamme.
Tärkeintä on kuitenkin yhteinen arvopohja, jolle EU on alun alkaen luotu. Vapaan demokraattisen oikeusvaltion ihanne ja velvoitteet. Vallan kolmijako. Yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusoikeudet. Sukupuolten välinen tasa-arvo. Jos joku EU-jäsenmaista näistä periaatteista lähtee lipsumaan, on muiden palautettava hänet kaidalle tielle. Niin kuin toisensa pitkään tunteneet ystävät tapaavat tehdä.