Keskusta näyttää saaneen hallitusneuvotteluissa läpi kynnyskysymyksensä, jossa sote-palvelut turvataan 18 maakunnan pohjalta. Pääasialliseen palvelujen tuottamisvastuuseen tulevat maakunnat, ja yrityksille jää vain täydentävä rooli.
En ole yllättynyt ratkaisusta. Maakuntahallinto on Keskustalle niin pitkäaikainen tavoite, että sen eteen uhrataan kaikki muu. Vaikka maakuntahallinto ei varsinaisesti kovin dynaamiselta kuulosta, sinänsä on sama, millä nimellä sotevastuullisia alueita kutsutaan. Ne voivat olla sotekuntia, aluekuntia tai maakuntia. Tarvitsemme joka tapauksessa nykyisiä kuntia isommat alueet melkein joka puolelle maata. Jos jollekin nimenomaan sana ”maakunta” on tärkeä, so not. Sisältö ratkaisee.
Maakuntahallinto, tuo Keskustan ikiaikainen haave on minua kuitenkin aina hiukan ihmetyttänyt. Jos tavoite on saada Keskustalle enemmän valtaa, voi maakuntavaaleissa tulla sille suuria, negatiivisia yllätyksiä. Maakuntavaaleissa kun vahvoilla ovat nimenomaan keskuskaupunkien tunnetut ehdokkaat. Kuinkahan moni heistä on enää keskustalaisia etenkin, kun kannatuskehitys on jo jonkin aikaa ollut syöksykierrteessä? Maakuntahallintoko on Keskustan kannatuksen pelastusrengas? Rohkenen epäillä, koska Kokoomuksen, Vihreiden ja Sdp:n asema on vahva monissa keskuskaupungeissa eikä sen pitäisi tulla yllätyksenä edes Keskustalle.
15 vuotta kuntapolitiikassa ja pitkään eduskunnassakin toimineena nyt todella toivon, että Säätytalolla otetaan opiksi aiemmista kokemuksista. Kuntauudistus pari vaalikautta sitten ajoi kiville, kun väen vängällä haluttiin viedä läpi pakkoliitoksia. Sote- ja maakuntauudistus viime kaudella taas kaatui yksityisten yritysten suuren roolin vastustamiseen valinnanvapauskuviossa.
Uudistuksen sisällöstä on julkisuudessa ollut esillä toistaiseksi vain vähän yksityiskohtia, joten on liian aikaista antaa siitä vielä tarkkaa arviota. Muutaman vinkin neuvottelijoille kuitenkin antaisin. Ensimmäiseksi toivoisin malttia. Älkää lähtekö viemään liian suurta muutosta läpi kertarysäyksellä! Sellainen näyttää herättävän lähinnä vastustusta. Aikoinaan toteutettu peruskoulu-uudistus toimikoon hyvänä esimerkkinä. Homma saadaan eteenpäin parhaiten, kun edetään vähitellen ja virheistä oppien.
Toinen neuvoni on, että kannattaa kuunnella isoja kaupunkeja, jotta ne eivät asetu taas kerran neliraajajarrutukseen. Niiden päättäjiä huolestuttaa se, että niiltä viedään rahat ja valta. Ja kuitenkin niiden pitäisi jatkossakin pitää huolta kaupunkinsa elinvoimaisuudesta, opetuksesta, kaupunkisuunnittelusta ja monesta muusta asiasta. Kyllä ne tietävät, että muutoksia tarvitaan. Jo pelkästään pääkaupunkiseutu on erilainen jo sen takia, että siellä asuu paljon enemmän ihmisiä kuin missään muualla.
Kolmanneksi sanoisin, että ei kannata sotkea mitään ideologiaa tähän mukaan. Julkinen sektori on monissa asioissa erinomainen toimija, mutta se ei kehity, jos ei sillä ole sparraajaa yksityiseltä puolelta. Tässä tulee tavoitella tasapainoa niin, että molemmat toimijat täydentävät toisiaan.
Kaikkia yrityksiä tuottajina ei pidä leimata huonoiksi ja ahneiksi. Se että julkisuudessa on nyt niin negatiivinen kuva ”kaiken maailman pörriäisistä” leimaa kaikkia hyviäkin yrityksiä ja on epäreilua juuri näitä kohtaan. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että yritysmaailma saa syyttää myös itseään. Joidenkin yritysten verojen välttely, investoreiden liian suuret tuottotavoitteet, alimitoitus vanhustenhoidossa sekä julkisuudessa esiin nostetut laiminlyönnit eivät ole olleet omiaan luomaan kuvaa vastuullisesta toimijasta, jolla nimenomaan hoidon hyvä laatu olisi ensimmäinen ohjenuora.
Ja vaikka kolme pointtia on pitkään ollut jo muodissa, lisäisin vielä neljännen. Se on se mahdollinen maakuntavero. En ole innostunut minkäänlaisista lisäveroista, koska Suomessa on jo nyt Euroopan tasollakin erittäin korkea veroaste. Erityisesti keskiluokan tavallinen ihminen maksaa erilaisia veroja ja maksuka koko ajan vain enemmän.
Sote- ja maakuntauudistuksen yksi keskeinen vaikeus on koko ajan ollut se, että siinä pitää taklata kaksi toisilleen osittain vastakkaista tavoitetta. Parantaa palveluita ja säästää kustannuksia. Jos tulee uusi vero, se ei kannusta miettimään, miten saadaan prosessit toimimaan tehokkaammin ja käyttöön uusia toimintatapoja. Maakuntavero tekisi maakunnista todennäköisesti laiskoja uudistajia. Rahaa saisi aina lisää, kun vain nostaisi veroprosenttia. Rahoitus kannattaisi pitää valtion hyppysissä, jotta jossain olisi kokonaisvastuu uudistuksesta. Luottamus hyvä, kontrolli paras – tässäkin asiassa.
Ja vielä. Jos mietitään äänestäjää, niin eikö ole outoa, että eduskuntavaalien suurin häviäjä sai läpi kaikkein suurimman tavoitteensa? Eikös se sen takia juuri hävinnyt ne vaalit, kun kansa nimenomaan ei halunnut sen ajamaa uudistusta?