Maan hallitus on asettanut tavoitteeksi, että 92 prosenttia yli 75-vuotiaista asuu kotona, kun ikää tulee. Tavoite on hyvä – sitähän suurin osa meistä haluaakin. Mutta entä sitten, kun omat voimat eivät enää riitäkään, ystävistä ei ole avuksi eivätkä lapset asu kovin lähellä? Kotiapu hätiin – ja ei muuta kuin soitto omaan kuntaan. Sen tehtävähän on järjestää palvelut joko tuottamalla ne itse tai ostamalla ulkoa.
Vaalikentillä kiertäessä olen kohdannut melkein joka kerta ihmisiä, joita huolestuttaa joko oma pärjäämisensä kotona tai sitten oman vanhemman tai omaisen pärjääminen. Meidän poliitikkojen tehtävä on tietenkin pitää huoli siitä, että pelätä ei tarvitse. Että rahaa on riittävästi ja että hoitajien työtä hyvällä tavalla kehitetään koko ajan. Kerron tässä hiukan taustaa sille, että aina kyse ei ole pelkästään rahan lisäämisestä, vaan voimme myös tehdä muutoksia hoitajien työtä järkevämmin organisoimalla.
RAHA EI KASVA SAMASSA SUHTEESSA KUIN HOIDETTAVIEN MÄÄRÄ
Vanhustenhoito onkin tärkeä osa kuntien toimintaa. SOTE-palveluihin menee kuntien käyttömenoista lähes puolet. Ikääntyneiden palvelut ja kotihoito muodostavat siitä viidenneksen. Kulujen osuus kasvaa entisestään sitä mukaa, kun väestö ikääntyy.
Ikävä kyllä hoitajien määrä ja rahat eivät koko Suomen tasolla kasva samassa suhteessa kuin niihin kohdistuva tarve. Ammattiliitto Superin mukaan kotihoito on jopa kriisissä. Vuonna 2015 tehdyssä kyselyssä kotihoidon laadusta oli huolissaan 95 prosenttia vastaajista. Suurin ongelma on, että aikaa asiakasta kohden on liian vähän. Se on helppo uskoa, kun kuuntelee, millä vauhdilla hoitajat päivittäin kiitävät paikasta toiseen.
”VUOSAAREN TAIKATEMPPU” MUUTTI ARJEN RUTIINIT
Helsingin Sanomat uutisoi äskettäin ”Vuosaaren taikatempusta” eli ihmeestä, joka saatiin aikaan kun ruvettiin organisoimaan henkilöstön työaikoja uusiksi. Työvuoroja muutettiin siten, että ruuhka-ajoilta poistettiin kaikki sellainen, mikä ei ollut aivan välttämätöntä. Esimerkiksi ulkoilut ja kaupassakäynnit siirrettiin iltapäiville. Ruuhkaisimpina aikoina aamuisin kello 8-10 ja iltaisin kello 20-22 huolehdittiin vain lääkkeiden annot ja ihmiset sängystä ylös.
Samaan aikaan tehtiin muutoksia työvuoroihin sekä lisättiin neljä ihmistä ”reserviporukkaan”. Työpäivät pitenivät yhdeksäntuntisiksi, mutta nyt niitä pystyi tekemään vain neljä peräkkäin. Vapaapäiviä sai vastaavasti aina vähintään kaksi peräkkäin. Kun aamuvuorolainen teki töitä pidempään ja iltavuorolainen aloitti aiemmin, oli auttavia käsiä käytössä iltapäivisin enemmän. Viikonlopputöiden määrästä aiheutui lisäkustannuksia, mutta ne kompensoituivat sillä, että sairauspoissaolot vähenivät. Hoitajat itse kommentoivat muutosta siten, että ”nyt on aikaa itselle, aikaa asiakkaalle ja aikaa työlle”. Työhyvinvointikin parani.
JATKUVA KIIRE YLLÄPITÄÄ RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNNETTA JA STRESSIÄ
Vuosaaren tilanne ennen ”taikatemppua” kuulostaa hyvin tyypilliseltä tilanteelta missä tahansa päin Suomea. Kotihoitajien työ on raskasta nostelua, jossa tuki- ja liikuntaelimet joutuvat lujille. Jatkuva kiire pitää yllä riittämättömyyden tunnetta ja stressiä, josta ei aina ehdi vapaa-aikanakaan palautumaan kunnolla. Työn organisoijille päänvaivaa taas aiheutuu siitä, että keskellä päivää täytyy löytää lennossa poissaolijoille sijaiset. Uusien ihmisten perehdyttäminenkin vie aikaa.
Vanhusten kotihoitajat tekevät erittäin tärkeää työtä. He huolehtivat meille rakkaista ihmisistä arjessa, silloin kun itse olemme liian kiireisiä tai kaukana tai emme vain osaa tehdä niitä asioita, joita pitäisi. Vähintä mitä voimme tehdä, on antaa heille edellytykset hoitaa työnsä hyvin. Suunnittelemalla ajankäyttö fiksummin aikaa jää siihen, mihin pitääkin eli ihmisen kohtaamiseen ja läsnäoloon, päivän kuulumisten vaihtoon ruuan lämmittämisen lomassa. Siis aivan arkipäiväisiin asioihin, joita jokainen meistä tarvitsee.
TAIKATEMPPUJA MYÖS MUUALLE
Jotta tuo 92-prosentin kotona asumisen tavoite täyttyy, Vuosaaren ihmeen kaltaisia taikatemppuja tarvitaan myös muualle. Omaisilla ja ikäihmisillä itsellään pitää olla luottamus siihen, ettei ketään jätetä oman onnensa nojaan. Espoolaisena kaupunginvaltuutettuna haluan parantaa nimenomaan kotona asumisen edellytyksiä. Jokaiselle meistä turvallisuutta tuovat tutut ihmiset ja päivittäiset rutiinit sekä tieto siitä, että minusta kyllä huolehditaan. Minua ei ole unohdettu. Minäkin olen arvokas!