Suomi aloitti tänään Euroopan unionin puheenjohtajamaana. Seuraavan puolen vuoden aikana meillä on mahdollisuus tuoda esiin juuri Suomelle tärkeitä asioita, joita haluamme viedä EU-tasolla eteenpäin. Näitä ovat yhteisten demokraattisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen jopa EU-rahoituksen saannin ehtona, vihreän talouden edistäminen osana teollisuus- ja innovaatiopolitiikkaa, ilmastonmuutosta hillitsevät toimet sekä yhteisen turvapaikkapolitiikan perusteiden luominen, vain muutamia mainitakseni.
EU-puheenjohtajamaana meitä ennen toimi Romania kesäkuun loppuun asti. Se korosti muun muassa koheesiorahojen kohdentamista unionin reunavaltioille. Vuosi sitten samassa tehtävässä toiminut Bulgaria puolestaan puhui EU:n laajentumisen tärkeydestä läntiselle Balkanille.
Vaikka EU-puheenjohtajana edistetään kaikille EU-maille yhteisiä asioita, myös Suomen kannattaa aiempien puheenjohtajamaiden tapaan nostaa esiin meille itsellemme myös suoraan maantieteestä tulevia asioita. Näitä ovat arktinen ulottuvuus sekä meitä pohjoiseurooppalaisia laajemminkin koskettava Itämeren ja Suomenlahden tilanne. Itämerellä huolenaiheita on monia alkaen lisääntyneen meriliikenteen öljyvahinkoriskeistä alueen luontoarvoihin ja rehevöitymiseen. Erityisesti maataloudesta aiheutuva rehevöityminen on Itämeren suurimpia ongelmia, ja myös Euroopan komissio on jo huomauttanut Suomea maatalouden fosforikuormituksista.
Olen mökkeillyt Suomenlahden rannoilla Inkoon saaristossa viimeiset 15 vuotta, ja huomannut jo tässä lyhyessä ajassa merkittävän huonontumisen meriveden laadussa. Leväkasvustot rantautuvat uima- ja kalastuspaikoille joka vuosi yhä aiemmin kesäkauden alkaessa. Vuosikymmenten aikana jatkuneet päästöt kuten ravinnekuormat, haitalliset aineet ja roskaantuminen ovat tehneet Itämerestä yhden saastuneimmista merialueista koko maailmassa. Myrkylliset sinilevälautat ovat rehevöitymisestä vain yksi esimerkki.
Yhtenä vaihtoehtona maatalouden ravinnepäästöjen vähentämiseksi on esitetty peltojen kipsitystä ja kalkitusta. Viime eduskuntakaudella hallitus käynnistikin hankkeen, jossa Saaristomeren valuma-alueelle levitetään kipsiä. Nämä toimet ovat kuitenkin vain hetkellistä laastarointia, sillä käsittely on uusittava aina säännöllisin väliajoin.
Pysyviä tuloksia saavutetaan vain toimimalla laaja-alaisesti ja maiden rajat ylittävällä yhteistyöllä. Itämeren alueen ravinnekuormitusta lisäävät päästömäärät jakautuvat eri tavoin eri maiden välillä. Suuria kuormittajia ovat erityisesti Venäjä ja Puola, jotka likaavat myös Suomen ja Ruotsin vesialueita. Tällä tavoin suuret kuormittajamaat siirtävät osan haitoista toisille ja säästävät itse puhdistuskustannuksissa.
Suomessa maatalouden ravinnekuormituksen hallinta kuuluu osittain ympäristöministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön toimialaan. Asia liittyy myös nyt valmisteilla olevan tulevan rahoituskauden yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) valmisteluun. Itse asiassa komissio on ehdottanut, että 40 % maatalouspolitiikkaa ohjaavasta CAP-rahoituksen kokonaisuudesta pitäisi suunnata ilmastotavoitteita ja luonnonsuojelua edistäviin toimiin.
Tuoreessa pääministeri Rinteen hallitusohjelmassa on haluttu ”varmistaa riittävät resurssit Itämeri-strategian päivittämiseksi Suomen EU-puheenjohtajakaudella ja Itämeren suojelusuunnitelman päivittämiseksi Suomen HELCOM-puheenjohtajuuden aikana”. Siksi tein viime viikolla eduskunnassa kirjallisen kysymyksen siitä, mitä konkreettisia toimia ja tavoitteita, joihin EU-maat voivat yhdessä sitoutua, aiotaan nyt tehdä.
Kun meiltä suomalaisilta on löytynyt jämäkkyyttä muun muassa talouskurin vaatimisesta kaikilta euromailta, miksemme me osoittaisi samanlaista jämäkkyyttä myös rahalla mittaamattomissa luontoarvoissa? Tehtaat ja tuotantolaitokset tulevat ja menevät, luonto säilyy myös tuleville sukupolville.