Mikähän siinä on, että meillä suomalaisilla on taipumus holhota omaa toimintaamme aina vähän enemmän kuin olisi tarpeen? Ajatus nousi mieleeni, kun luin valtiovarainministeriön johtaman työryhmän esitystä suomalaisten velkaantumisen hillitsemiseksi. Sääntelyn taustalla on EU-valvojan huoli kotitalouksien velkaantumisesta. Kotitalouksien velat suhteessa niiden käytettävissä oleviin tuloihin ovat noin kaksinkertaistuneet vuosituhannen alusta. Veloista 60 prosenttia on asuntoluottoja.
Tällä hetkellä kotitalouksien velkaantumisaste on 130 prosenttia eli kaikki vuoden aikana käteen jäävät rahat eivät kata koko velkasummaa. Esimerkiksi Ruotsissa luku on 180 ja Tanskassa 240 prosenttia.
Hiljattain esityksensä jättäneessä valtiovarainministeriön työryhmässä olivat edustettuina muun muassa Suomen Pankki, oikeusministeriö ja Finanssivalvonta.
Työryhmä ehdottaa pankkilainoille enimmäisluottorajaa, joka olisi 4,5 kertaa kotitalouden vuotuisten bruttotulojen verran. Esimerkiksi 2 500 euron kuukausituloilla lainaa saisi olla noin 135 000 euroa. Asuntolainat saisivat tulevaisuudessa olla korkeintaan 25 vuoden mittaisia.
Suhtaudun tiukkaan enimmäisluottorajaan hyvin epäilevästi. Bruttotulo ei kerro kaikkea yksittäisen ihmisen tai perheen koko rahatilanteesta. Se ei ota huomioon vuotuisten tulojen vaihtelua, elämäntilanteen muutoksia, eikä varallisuutta.
Esimerkiksi ekonomiksi opiskeleva pariskunta ansaitsee muutama vuosi valmistumisensa jälkeen selvästi enemmän kuin nyt. Jos ensiasuntoa hankkivasta pariskunnasta toinen on vanhempainvapaalla, ei bruttotulo heijasta velanmaksukykyä, joka pariskunnalla on, kun molemmat ovat taas töissä.
Erityisesti pääkaupunkiseudulla asunnot ovat niin kalliita, että tiukka enimmäisvelkasuhde syrjäyttäisi merkittävän osan keskituloisista kotitalouksista omistusasuntomarkkinoilta kokonaan. Lisäksi siirtyminen paikkakunnalta toiselle saattaisi hankaloitua.
Riskinä olisi myös se, että tulevaisuudessa vain sijoittajilla olisi mahdollisuus ostaa asuntoja. Se merkitsisi sitä, että vuokrat nousisivat entisestään.
Asuntolainan takaisinmaksuajan rajoittaminen 25 vuoteen olisi sekin turhan tiukkaa – erityisesti kun verrataan Ruotsiin. Siellä jopa 125 vuoden lainat olivat aiemmin mahdollisia, ja lain tiukennuksen jälkeenkin 30-50 vuoden maksuajat ovat yleisiä.
Hyvää työryhmän esityksessä on sen sijaan se, että uudisrakentamisessa nopeasti yleistyneitä taloyhtiölainoja hillitään. Työryhmä esittää taloyhtiölainoille 25 vuoden enimmäismaksuaikaa. Taloyhtiölaina voisi olla enintään 60 prosenttia myytävä asunnon velattomasta hinnasta. Nykyisin taloyhtiölainan osuus on usein jo yli 70 prosenttia.
Esityksen mukaan viiteen vuoteen ei voisi myöskään saada lyhennysvapaata. Nykyään on tyypillistä, että uuden asunnon ostaja ei lyhennä taloyhtiölainaa 2-3 vuoteen asunnon valmistumisesta.
Taloyhtiölainojen osuus on kasvanut muun muassa siksi, että vuokratuottoja saavat asuntosijoittajat hyötyvät niistä verotuksellisesti. Verovähennysoikeus on niissä laajempi kuin asuntolainoissa.
Tavallisen asunnonostajan kannalta ylisuuriksi ja ylipitkiksi kasvaneet taloyhtiölainat eivät kuitenkaan ole aivan yhtä hyvä asia. Jos taloyhtiön osakkaiden taloudessa tapahtuu muutoksia, ja jotkut heistä eivät enää pystykään maksamaan omaa osuuttaan, joutuvat muut kantamaan vastuun.
Ylivelkaantuminen on yhä useammalle vakava ongelma, joka näkyy muun muassa ulosoton ja maksuhäiriömerkintöjen lisääntymisenä.
Erityisesti vakuudettomien kulutusluottojen määrän lisääntyminen osoittaa, että jo kouluissa pitäisi opiskella henkilökohtaiseen taloudenhoitoon liittyviä asioita. Myös sosiaalista luototusta ja velkaneuvontaa tulisi olla riittävästi tarjolla. Tärkeää olisi päästä pureutumaan syihin, joiden vuoksi velkakierteeseen ylipäänsä joudutaan, eikä hoitaa pelkkää seurausta.
Oleellinen kysymys on myös se, pitääkö valtion säädellä tiukasti luotonantoa, vai luotetaanko pankkien riskienhallintaan. 1990-luvun alun laman kokemukset puoltavat sääntelyä. Toisaalta pankkien vakavaraisuutta koskevaa sääntelyä on jo lisätty, eikä tilanne ole samankaltainen kuin tuolloin.
Jos sääntelyä halutaan lisätä, pitää sen olla katastrofien ehkäisyä – ei liian yksityiskohtaista tai elämää hankaloittavaa. Toivon, että VM:n työryhmän esitykseen saadaan lausuntokierroksella joustavampi malli, etenkin asuntolainojen enimmäisluottorajalle ja takaisinmaksuajoille.
Myös pankeille pitää jättää riittävästi päätäntävaltaa. Liian tiukat säännökset rankaisisivat kohtuuttomasti tavallista suomalaista, joka tähänkin asti on hoitanut asiansa hyvin.
Julkaistu: Talouselämä 29.11.2019.