Pitkään haudottu sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus tuli viimein eduskuntaan. Myönteistä siinä on, että kaikilla eduskuntapuolueilla on ollut yhteinen tahto lopettaa sairaiden ihmisten pompottelu hallinnon portailta toiselle ja saada palvelut kaikille tasapuolisesti.
Uudistukseen liittyy vielä monia ongelmia. Kustannusten kurissapito on yksi. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan kustannusten kasvusta saadaan taitettua vain 0,5–2 prosenttia. Se on aivan liian vähän. Vaarana on, että saamme aikaan paljon melua tyhjästä ja luomme kuntien hallintoon kaaoksen vain millimetrisäästöjen takia.
Toinen merkittävä ongelma on päätöksenteko. Arvion mukaan 260 kunnan osalta kustannukset nousevat ja 44 osalta laskevat.
Espoon kustannukset nousevat mahdollisesti jopa 33 miljoonalla eurolla vuodessa. Miten yli 4 000 asukkaalla vuodessa kasvava kaupunki voi sopeuttaa näin suuren lisälaskun? Veroprosentti nousee vääjäämättä. Mikä siis kannustaisi Espoon kaltaisia kuntia mukaan uudistuksiin? Meillehän jää vain maksumiehen rooli, mutta ei käytännössä juuri mitään päätäntävaltaa.
Yritysten ja kolmannen sektorin rooli tuottajina herättää myös huolta. Eri tahoilta on vakuutettu, että niin sanottu monituottajamalli olisi mahdollinen. Silti erityisesti suuret hoivasektorin yritykset ovat julkisuudessakin kertoneet, että pienet yritykset haluavat nyt myydä niille liiketoimintansa, koska jatkossa palveluja tulee ehkä tuottamaan vain jättimäinen julkinen monopoli. Pienelle toimijalle ei enää löydy sijaa majatalossa. Ne kuolevat pois.
Kaikilla suomalaisilla on jo perustuslainkin nojalla yhtäläinen oikeus terveyspalveluihin.
Ilmassa on kuitenkin vielä monta kysymysmerkkiä. Onko esimerkiksi tällä hetkellä melko hyvin toimiva työterveyshuolto uhattuna, kun rahoituksen monikanavaisuutta puretaan? Näin isoa uudistusta ei pidä tehdä sokkona. Vaarana on, että innostuksen huumassa tärvelemme jo olemassa olevat toimivat järjestelmämme.