Länsiväylä 26.1.2019
Viime kuukausina on käyty keskustelua koululaisten lukutaidon heikentymisestä sekä siitä, miten hyvin uudet opetusmenetelmät, kuten digilaitteet ja ilmiöoppiminen soveltuvat koulumaailmaan. Ilmiöoppimisessa oppilas hakee tietoa ja selvittää, mistä opittavassa asiassa on kyse sekä asettaa itse itselleen oppimistavoitteita.
Uudet menetelmät soveltuvat hyvin omatoimisille lapsille. Todellisuudessa edes saman perheen kaikki lapset eivät kehity yhtä nopeasti. Kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta tai kiinnostusta tukea kovin suuresti lasten koulutyötä. On monelta ylä- ja jopa alakoululaiselta aivan liikaa vaadittu, että hän itse suunnittelisi oman oppimispolkunsa ja sen, mitä läksyjä milloinkin pitää tehdä. Aiemmin tällaista vaadittiin vasta lukio- tai jopa korkeakoulutasolla.
Viime vuosina koulua ja opetussuunnitelmia on paljon uudistettu, mutta onkohan uudistusten tahti jo liian kova? Uudistaminen ei saa olla itseisarvo, jottei hukata sellaisia asioita, jotka nyt toimivat.
Koulua käymättömien lasten määrä on kasvussa. Uhkakuva on, että kaikki lapset eivät saavuta edes perusvalmiuksia lukemisessa ja laskemisessa. Jopa lähihoitajakoulutuksessa osa oppilaista ei osaa enää laskea. Millaista jälkeä tällaisella osaamisella saa aikaan käytännön työssä?
Esimerkiksi kielet ja matematiikka edellyttävät kurinalaista opettelua. Oppilaat tarvitsevat opettajan läsnäoloa ja tukea tavoitteiden asettamiseen. Harva aikuinenkaan saa itsestään parasta irti, ellei joku sparraa taustalla.
Opetuksen kehittämisessä pitääkin olla tavoitteet korkealla. Samalla pitää kuitenkin pitää jalat maassa ja nostaa peruskoulun perusasiat, kuten lukeminen ja laskeminen, kunniaan.