JULKAISTU 30.3.2017 UUDEN SUOMEN JA ILTALEHDEN BLOGEISSA SEKÄ LÄNSIVÄYLÄSSÄ 1.4.2017
Monissa Euroopan maissa, kuten Tanskassa, Saksassa ja Belgiassa, on käytössä perhelääkärimalli. Siinä yksi lääkäri on ikään kuin perheen henkilääkäri, jolla on kokonaiskuva kaikkien perheenjäsenten terveydestä. Perhelääkärit ovat tyypillisesti kokeneita ammattilaisia, jotka valitaan ilmoittautumalla jonkun alueella toimivan palveluntarjoajan listalle. Esimerkiksi Tanskassa he ovat ammatinharjoittajia.
Tällä hetkellä monissa Suomen kunnissa ongelma on se, että lääkäriin ei pääse kuin pitkän jonottamisen jälkeen. Ja sitten kun pääsee, vastassa on joka kerta eri lääkäri. Tuo alati vaihtuva lääkäri joutuu tutustumaan potilaaseen aina uudelleen eikä pysyvää hoitosuhdetta pääse syntymään. Eniten tilanteesta kärsivät ne, joilla on monia eri sairauksia. Usein niitä kaikkia hoidetaan eri paikoissa ja eri erikoislääkärien toimesta. Pahimmillaan tilanne on se, että nämä toisistaan tietämättömät lääkärit hoitavat potilasta täysin ristiriitaisin ohjein ja jopa lääkkein, joita ei pitäisi ottaa yhtä aikaa.
Tätä kokonaisnäkemyksen puuttumista ihmettelin usein muutama vuosi sitten, kun nyt jo edesmenneet vanhempani olivat sairaita. Sydänsairautta hoiti yksi ja kaatumisesta aiheutuneita murtumia toinen lääkäri – mutta nämä eivät kommunikoineet keskenään tai edes olleet kiinnostuneita potilaasta muuta kuin oman osaamisalueensa sisällä. Omaisen tehtäväksi jäi koko sairauskertomuksen ja hoito-ohjeiden kasassa pitäminen. Ei kai se voi olla järjestelmän tarkoitus? Ja entä ne, joilla ei ole ketään, jolla olisi aikaa tai ymmärrystä ottaa vaikeita lääketieteellisiä asioita hoitaakseen?
Jotenkin harmittaa, että sote-uudistuksessa ollaan tälläkin kertaa juututtu hallintohimmeleihin ja ideologisiin erimielisyyksiin. Painopiste pitää todellakin nyt siirtää ihmiseen ja siihen, miten jokaisella meistä palvelut paranevat. Pyörää ei kannata keksiä kokonaan uudelleen, vaan ottaa opiksi niistä maista, joissa jo on hyvät ja toimivat systeemit. Ja katsoa sitten, miten Suomen erityispiirteet tulisi huomioida.
Perhelääkärimallin soveltuvuus Suomeen kannattaa selvittää. Aiemmin meillä käytössä ollut omalääkärimallihan kaatui osin muun muassa siihen, että yksittäisten terveyskeskuslääkäreiden vastuulla ollut potilasmäärä oli paikoin liian suuri ja epätasaisesti jakautunut. Nyt kun valinnanvapaus tuo lääkäripalvelujen tarjoajiksi myös yritykset ja kolmannen sektorin, avautuu enemmän vaihtoehtoja myös perhelääkärimallin toteuttajiksi. Ratkaisussa on laskettavat kustannukset ja hyödyt pitkällä aikavälillä. Sitä ei saa tyrmätä vain sillä perusteella, että se maksaa liikaa tai että Suomi on niin ”erilainen”. Perhelääkärimallin mahdollisuutta ei kannata jättää tutkimatta.