Eduskunnassa äänestettiin runsas viikko sitten tasa-arvoisesta avioliittolaista. Keskustelu kävi kuumana varsinkin ennen äänestystä. Harvoin on tullut mistään lakiesityksestä yhtä paljon palautetta: lakia puolustavia viestejä kolahti sähköpostiini päätöstä edeltävän viikon aikana 23 ja vastaan 68. Kansalaisaloite hyväksyttiin lopulta täysistunnossa äänin 105–92. Itse äänestin lain puolesta.
Sähköpostilobbaus lain kaatamiseksi jatkuu silti edelleen. Viestejä virtaa joka päivä. Vaikka asia on joillekin vaikea, toivon, että pääsisimme yhteiskunnallisessa päätöksenteossa jo muihin asioihin. Onneksi Fennovoiman ydinvoimahanke sentään jo nytkähti eteenpäin.
Taloustaantuma vain jatkuu, työttömyys lisääntyy ja yhä useampi suomalainen miettii, mistä perheelle voita leivän päälle myös jatkossa. Aika moni päättäjä tietää, mitä pitäisi tehdä, mutta silti asiat vain jumittavat. Erityisesti minua ärsyttää samojen liturgioiden toistaminen. Eläkeiän mekaaninen nosto edes 70 vuoteen ei automaattisesti lisää verotuloja ja hyvinvointia. Yli 60-vuotiaat ja tänä päivänä jo yli 50-vuotiaat kun ovat niitä, jotka yt-neuvotteluiden päätteeksi saavat määräaikaisten jälkeen lähteä ensimmäisinä. Iso ongelma ovat myös mielenterveyssyistä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeille siirtyvät. Erilaisista varhaisen puuttumisen malleista huolimatta työterveyshuolto ei ole kyennyt ratkaisemaan ongelmaa työnantajien kanssa. Ruotsissa työntekijät pyritään mahdollisimman lyhyillä sairauslomilla palauttamaan nopeasti töihin. Mutta ei meillä.
Myös kunta- ja soteuudistuksen kanssa on vähän niin ja näin. Retoriikkaa leveämpien hartioiden rakentamisesta on jo kuultu riittämiin. Jos kuntien tehtäviä ei karsita, eivät mitkään rakenneuudistukset pelasta. Valmisteluprosessissa on koko ajan uusia lakeja, jotka vain lisäävät kuntien velvoitteita. Esimerkiksi sopivat äskettäin päätettävinä olleet sosiaalihuoltolaki ja viimevuotinen vanhuspalvelulaki. Jälkimmäiseen ajaa ministeri edelleen sitovia henkilöstömitoituksia. Toteutuessaan se veisi kaikki resurssit laitoshoitoon. Se taas saisi kotona asuvat ikäihmiset pulaan, koska auttavia käsiä olisi entistä vähemmän. Kaikki uudet subjektiiviset oikeudet ja mitoitukset vain lisäävät kustannuksia eivätkä kannusta luoviin ratkaisuihin.
Yksi asia Suomen tilanteessa on ainakin varmaa: työpaikkoja on pakko saada lisää, mutta veroja emme voi enää nostaa. Kokonaisveroasteemme on jo melkein 46 prosenttia ja korkeimpia Euroopassa. Ihmiset kuitenkin tarvitsevat rahaa kulutukseen. Kun palkkojakaan ei voi nostaa, on pidettävä huoli, että palkkojen ja eläkkeiden verotus ei nouse. Ansiotulojen progressiota on jo kiristetty yli 90 000 euroa vuodessa ansaitsevien solidaarisuusveron kautta. Myös arvonlisävero on Euroopan korkeimpia. Pääomatuloihin on lisätty entisen rinnalle korkeampi verotusaste, ja yli 45 000 vuodessa ansaitsevien eläkkeitä on rokotettu raippaveroksi kutsutulla lisäverolla. Eiköhän tämä jo riitä?
Eduskunnassa on ministereistä lähtien pidetty satoja puheenvuoroja etenkin nuorisotakuusta, jonka hyvänä tarkoituksena on ollut taata eritoten alle 25-vuotiaille opiskelu-, työ- tai harjoittelupaikka. Kuinka paljon työpaikkoja tällä on luotu? Luultavasti paljon vähemmän kuin sillä, että esimerkiksi pienten ja keskisuurten yritysten irtisanomissuojaa olisi uskallettu heikentää. Yhä harvempi etenkin yksinyrittäjistä uskaltaa palkata ensimmäisen työntekijän. Hänhän on liemessä, jos rekrytointi ei onnistunutkaan tai kaupankäynti lopahtaa. Mutta heti kun irtisanomissuojan heikennyksestä edes mainitsee, ovat vasemmistotaustaiset kommentaattorit kimpussa kuin haukat. ”Kokoomus on oikeistolaistunut, halveksii köyhiä eikä enää halua ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa”, sanotaan.
Paikallinen sopiminen, vanhemmuuden kustannusten jakaminen muillekin kuin naisvaltaisille aloille, arvonlisäverovelvollisuuden alarajan nosto nykyisestä 8500 eurosta vähintään 13 000 euroon ja Viron veromalli yrityksille ovat asioita, joita kannattaisi kokeilla. Myös laittomista lakoista pitäisi seurata kovemmat rangaistukset.
Listaa voisi jatkaa. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos mikään niistä ei kuitenkaan etene?