Viime päivien keskusteluissa on ollut opetusministeri Sari Sarkomaan päätös jättää ministeriys perheen vuoksi. Suurin osa kannanotoista on ollut positiivisia: on ymmärretty päätös ja sen perustelut.
Mutta joukossa on ollut sellaisiakin kannanottoja, että Sarkomaa toimii nyt vastoin hallituksen linjauksia, joissa naisten etenemistä johtotehtäviin pitäisi nimenomaan vauhdittaa eikä hidastaa. Ja että tällainen ministerin päätös on omiaan palauttamaan naisten etenemisasian lähtökuoppiin: ”Ei niille naisille kannata antaa tärkeitä tehtäviä, kun ne kuitenkin tiukan paikan tullen häipyvät takaisin hellan ääreen”. Ja mikä pahinta, tällaisia kannanottoja ovat yleensä esittämässä toiset naiset.
Sekin minua on vähän ihmetyttänyt, että Sarkomaan päätöstä on käsitelty ikään kuin hän nyt tekemänsä päätöksen jälkeen olisi jättämässä työnsä ja jäämässä kotiin hoitamaan lapsia. Eihän hän sitä ole tekemässä, vaan siirtymässä takaisin kansanedustajaksi, joksi hänet on kansa valinnut. Kansanedustajuuskin on vaativa tehtävä, jos sen tunnollisesti hoitaa. Tosin aika ylellistä siinä on meikäläisen näkövinkkelistä se, että maanantait ovat vapaapäiviä ja viikot siis nelipäiväisiä.
Minä ainakin pyrin omassa elämässäni hakemaan tasapainoa työn ja perheen välillä. Välillä se on vaikeampaa, välillä helpompaa. Omalla kohdallani toimitusjohtajuudessa ei ole kysymys mistään tasa-arvon tavoittelusta, vaan siitä, että minusta jokaisen pitäisi päästä tekemään sellaisia töitä, joissa uskoo olevansa hyvä. Se, että saa onnistumisen kokemuksia työssään, kantaa hedelmää myös kotielämässä. Mutta tietenkin pitää koko ajan olla ”anturit viritettynä” ja valmis tekemään muutoksia, jos näyttää siltä, että vauhti on liian luja ja perheessä kaikki eivät voi hyvin.