Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista on tulossa eduskunnan äänestykseen mahdollisesti jo marraskuussa. Asialla on kansalaisilta poikkeuksellisen suuri tuki, noin 167 000 nimeä. Tullakseen käsitellyksi eduskunnassa jo 50 000 nimeä olisi riittänyt. Tällä hetkellä näyttää, että äänestyksestä on tulossa melko tasainen. Meillä kokoomuksessakin ovat kannat jakautuneet puolesta ja vastaan.
Pysähdyin pohtimaan omaa mielipidettäni ensimmäistä kertaa viime eduskuntavaalien alla, keväällä 2011. Päädyin puoltavalle kannalle, koska minusta ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla ikään, rotuun, sukupuoleen ja sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Julkisessa keskustelussa tuntuu usein unohtuvan, että lainmuutoksessa kyse on nimenomaan juridisista oikeuksista, kuten oikeudesta perintöön, mutta ei kirkollisista asioista. Jos tämä laki hyväksytään, kirkolla ja eri uskontokunnilla on edelleen oikeus päättää, vihkivätkö ne näitä liittoja vai eivät.
Yksi asia, jota kuitenkin pohdin pitkään ennen lopullista kantaani, oli liiton ulkopuoliset adoptiot. Ne liitettäisiin tähän lakimuutokseen hyvin todennäköisesti. Onko lapsen saaminen subjektiivinen, kaikille kuuluva oikeus? Onko lähtökohtaisesti oikein, että kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä on vanhempina samalla viivalla verrattuna miehen ja naisen liittoon esimerkiksi perheen ulkopuolista adoptiota haettaessa?
Pohdinta oli loppujen lopuksi aika helppo. Lasten kannalta tärkeintä on, että heillä on rakastavat ja huolehtivat aikuiset tukenaan. On toisarvoista, ovatko he homoja vai heteroja. En ole törmännyt yhteenkään luotettavaan tutkimukseen, joka olisi todistanut tämän vääräksi. Silti juuri lasten asema tuntuu aika monelle kansanedustajalle olevan se isoin juttu, jonka takia pää ei käänny puoltavalle kannalle. Esimerkiksi Ranskassa, jossa laki tuli voimaan viime vuonna, keskusteluun nousi se, ryhtyvätkö jotkut naiset nyt maksua vastaan sijaissynnyttäjiksi homopareille. Ranskassa sitä ei laissa sallita, kuten ei muuten meilläkään.
Aina kun jotakin lakia ollaan muuttamassa, haluan yleensä tietää, miten se on hoidettu arvoiltaan samankaltaisissa maissa kuin Suomi. Ruotsissa samaa sukupuolta olevien avioliitto mahdollistettiin vuonna 2009, jolloin avioliittolaista poistettiin sukupuoliviittauksia sisältävät sanat. Norjassa laki tuli vastaavalla tavalla voimaan vuonna 2009, Islannissa 2010 ja Tanskassa 2012. Suomi on siis ainoa Pohjoismaa, jossa tasa-arvoista avioliittolakia ei ole hyväksytty. Jos katsotaan maailmankarttaa homoliittojen näkökulmasta, kuulun mieluummin länsieurooppalaiseen ajattelutapaan kuin sellaiseen, jossa valtiojohto puuttuu keskeisesti ihmisen yksityiselämän kysymyksiin, kuten tietyissä entisen Neuvostoliiton maissa tai vaikkapa Saudi-Arabiassa.
Kansanedustajana olen saanut homoliittoihin liittyvää sähköpostia yllättävän paljon, erityisesti niitä vastustavilta. Pahimmissa skenaarioissa Suomelle tapahtuu jotakin aivan hirveää ja ”tuomiopäivä koittaa”, jos kansalaisaloite hyväksytään. Jotkut myös kokevat, että nykyinen avioliittoinstituutio on vaarassa tämän jälkeen. Minusta taas meidän pitäisi ajatella pikemminkin niin, että tasa-arvon toteutuminen ei ole keneltäkään pois.
Elän perinteisessä ydinperheessä aviomiehen ja neljän lapsen kanssa. En silti ajattele, että kaikkien muidenkin pitäisi elää samalla tavalla. Myös omat lapseni ovat sitä mieltä, että ”homoliitot ovat ihan ok”. ”Mikseivät olisi?” Niinpä. Monet asiat, joista päätetään tänään, näkyvät kunnolla lastemme arkipäivässä vasta, kun he ovat aikuisia. Maailmassa on kaikenlaista suvaitsemattomuutta ja kiusaamista jo ihan tarpeeksi. Sen takia meidän pitää tehdä maailmasta lapsille nimenomaan parempi paikka kuin nyt, eikä huonompi.