Artikkelit

Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi?

Olen ollut Espoon kuntapolitiikassa 12 vuotta. Lähdin mukaan, kun nuorin neljästä lapsestani oli juuri syntynyt. Muistan alkuajoilta erään seminaarin, jossa puhuttiin pienten lasten varhaiskasvatuksesta. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, missä sävyssä keskustelua käytiin. Lastentarhanopettajien mielestä etenkin yli 3-vuotias ja sitä vanhempi lapsi jää kaikessa jälkeen ikätovereistaan, jollei häntä tuoda päiväkotiin. Siitä sitten kärsivät kaikki, kun viimeistään esikoulussa näitä kotona kasvatettuja herranterttuja pitää erikseen opettaa. Annettiin ymmärtää, että heidän takiaan myös kaikkien ekaluokkalaisten lähtötaso alenee. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitkä tarkkaan ottaen olivat niitä korvaamattomia taitoja, joita pieni lapsia voi oppia vain päiväkodissa.

Nyt ei pidä ymmärtää väärin, mitä haluan sanoa. Arvostan suuresti laadukasta päivähoitoa ja varhaiskasvatusta. Jos meillä ei olisi subjektiivista päivähoito-oikeutta, ei minullakaan olisi uraa politiikassa tai missään muualla. Olisin ehkä joutunut valitsemaan työn ja perheen välillä, kuten äitini sukupolvi 1970-luvulla. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli voimaan kaikille alle kouluikäisille vuonna 1996. En kuitenkaan usko että silloinen lainsäätäjä arvasi, mihin laki johtaisi. Hieno uudistus, jolla pienten lasten äiditkin pääsivät työelämään, on johtanut siihen, että päiväkodista on tullut ainoa oikea ja hyväksytty lasten kasvattaja. Normi, jota suuri osa vanhemmista ei uskalla kyseenalaistaa. Ei haluta tehdä eri tavalla kuin muut, ettei oma lapsi varmasti jää paitsi jostain oleellisesta.

Tuo ensimmäinen päivähoitoseminaari pitkän ajan takaa on tullut mieleeni nyt, kun kunnissa käydään keskustelua subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Lakihan mahdollistaa ensi syksystä lähtien lasten varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen 20 tuntiin viikossa, jos vanhemmat eivät ole töissä tai opiskele päätoimisesti.

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon näyttää olevan saavutettu etu, josta on pidettävä kiinni, vaikka maailma ympärillä muuttuisi.

Opettajien ammattijärjestö OAJ on asettunut ymmärrettävästi vastustamaan oikeuden kaventamista. Vaakakupissa painavat lastentarhanopettajien työllisyys sekä pedagogiset perustelut opetuksen tarpeellisuudesta. Myös monet vanhemmat kokevat, että tässä tartutaan nyt peruuttamattomalla tavalla perheiden valinnanvapauteen. Mielipiteeseen ei tunnu vaikuttavan edes se, että alakoulussakin opetusta on vain 19 tuntia viikossa ja että oikeus kokopäivähoitoon säilyy, jos se on tarpeen lapsen kehityksen tai perheen olosuhteiden takia tai muuten lapsen edun mukaista.

Muutos meni läpi Vantaalla ja Kirkkonummella, mutta ei Helsingissä. Epävarmalta läpimeno näyttää myös Espoossa. Poliitikkona ymmärrän hyvin, että kenenkään oikeuksien rajaaminen ei lisää ehdokkaan suosiota seuraavissa vaaleissa. Tajuan myös perheiden kannalta sen, että kaikenlaiset muutokset vaikuttavat pelottavilta, etenkin jos perheessä on työttömyyttä. Mutta sitä en ymmärrä, että asiasta keskustelukin näyttää olevan hyvin polarisoitunutta. Vastustajat eivät näe asiassa mitään neuvotteluvaraa. ”Tämä on tasa-arvokysymys, josta ei jousteta. Piste.”

Tavoite on ollut, että lain toimeenpano toisi julkiselle sektorille runsaat 60 miljoonaa euroa säästöjä. Espoon kokoisessa kaupungissa muutokset koskisivat noin 5000 lasta, ja säästöjä tulisi vuositasolla 4 – 5 miljoonaa euroa. Tulevina vuosina lisäpainetta tulee maahanmuutosta. Turvapaikan saaneista perheistä monet tulevat asettumaan pääkaupunkiseudulle. Subjektiiviset oikeudet koskevat ennemmin tai myöhemmin myös heitä.

Lakimuutosta olisi tuskin tehty, jollei taloustilanne olisi se mikä se on. Silti, kotiäidin lapsena, jään miettimään peruskysymystä. Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi? Mikä on se taito, jota kumpikaan heistä ei osaa opettaa?