Artikkelit

Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi?

Olen ollut Espoon kuntapolitiikassa 12 vuotta. Lähdin mukaan, kun nuorin neljästä lapsestani oli juuri syntynyt. Muistan alkuajoilta erään seminaarin, jossa puhuttiin pienten lasten varhaiskasvatuksesta. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, missä sävyssä keskustelua käytiin. Lastentarhanopettajien mielestä etenkin yli 3-vuotias ja sitä vanhempi lapsi jää kaikessa jälkeen ikätovereistaan, jollei häntä tuoda päiväkotiin. Siitä sitten kärsivät kaikki, kun viimeistään esikoulussa näitä kotona kasvatettuja herranterttuja pitää erikseen opettaa. Annettiin ymmärtää, että heidän takiaan myös kaikkien ekaluokkalaisten lähtötaso alenee. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitkä tarkkaan ottaen olivat niitä korvaamattomia taitoja, joita pieni lapsia voi oppia vain päiväkodissa.

Nyt ei pidä ymmärtää väärin, mitä haluan sanoa. Arvostan suuresti laadukasta päivähoitoa ja varhaiskasvatusta. Jos meillä ei olisi subjektiivista päivähoito-oikeutta, ei minullakaan olisi uraa politiikassa tai missään muualla. Olisin ehkä joutunut valitsemaan työn ja perheen välillä, kuten äitini sukupolvi 1970-luvulla. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli voimaan kaikille alle kouluikäisille vuonna 1996. En kuitenkaan usko että silloinen lainsäätäjä arvasi, mihin laki johtaisi. Hieno uudistus, jolla pienten lasten äiditkin pääsivät työelämään, on johtanut siihen, että päiväkodista on tullut ainoa oikea ja hyväksytty lasten kasvattaja. Normi, jota suuri osa vanhemmista ei uskalla kyseenalaistaa. Ei haluta tehdä eri tavalla kuin muut, ettei oma lapsi varmasti jää paitsi jostain oleellisesta.

Tuo ensimmäinen päivähoitoseminaari pitkän ajan takaa on tullut mieleeni nyt, kun kunnissa käydään keskustelua subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Lakihan mahdollistaa ensi syksystä lähtien lasten varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen 20 tuntiin viikossa, jos vanhemmat eivät ole töissä tai opiskele päätoimisesti.

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon näyttää olevan saavutettu etu, josta on pidettävä kiinni, vaikka maailma ympärillä muuttuisi.

Opettajien ammattijärjestö OAJ on asettunut ymmärrettävästi vastustamaan oikeuden kaventamista. Vaakakupissa painavat lastentarhanopettajien työllisyys sekä pedagogiset perustelut opetuksen tarpeellisuudesta. Myös monet vanhemmat kokevat, että tässä tartutaan nyt peruuttamattomalla tavalla perheiden valinnanvapauteen. Mielipiteeseen ei tunnu vaikuttavan edes se, että alakoulussakin opetusta on vain 19 tuntia viikossa ja että oikeus kokopäivähoitoon säilyy, jos se on tarpeen lapsen kehityksen tai perheen olosuhteiden takia tai muuten lapsen edun mukaista.

Muutos meni läpi Vantaalla ja Kirkkonummella, mutta ei Helsingissä. Epävarmalta läpimeno näyttää myös Espoossa. Poliitikkona ymmärrän hyvin, että kenenkään oikeuksien rajaaminen ei lisää ehdokkaan suosiota seuraavissa vaaleissa. Tajuan myös perheiden kannalta sen, että kaikenlaiset muutokset vaikuttavat pelottavilta, etenkin jos perheessä on työttömyyttä. Mutta sitä en ymmärrä, että asiasta keskustelukin näyttää olevan hyvin polarisoitunutta. Vastustajat eivät näe asiassa mitään neuvotteluvaraa. ”Tämä on tasa-arvokysymys, josta ei jousteta. Piste.”

Tavoite on ollut, että lain toimeenpano toisi julkiselle sektorille runsaat 60 miljoonaa euroa säästöjä. Espoon kokoisessa kaupungissa muutokset koskisivat noin 5000 lasta, ja säästöjä tulisi vuositasolla 4 – 5 miljoonaa euroa. Tulevina vuosina lisäpainetta tulee maahanmuutosta. Turvapaikan saaneista perheistä monet tulevat asettumaan pääkaupunkiseudulle. Subjektiiviset oikeudet koskevat ennemmin tai myöhemmin myös heitä.

Lakimuutosta olisi tuskin tehty, jollei taloustilanne olisi se mikä se on. Silti, kotiäidin lapsena, jään miettimään peruskysymystä. Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi? Mikä on se taito, jota kumpikaan heistä ei osaa opettaa?

Hallituksen ryhdyttävä toimiin vanhemmuuden kustannusten jakamiseksi

24.9.2014 julkaistu tiedote

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma kehottaa 24.9. jättämässään kirjallisessa kysymyksessä hallitusta ryhtymään toimiin vanhemmuuden kustannusten tasaamiseksi työelämässä.

”Syntyvästä lapsesta aiheutuvat vanhemmuuden kustannukset ovat nykytilanteessa keskittyneet naisille ja tätä kautta naisvaltaisten alojen työnantajille. Ruotsissa ongelmaa on pyritty ratkomaan lainsäädännön, Suomessa työehtosopimuksien kautta. Epäkohdat ovat täällä edelleen monilta kohdin ratkaisematta, joten eduskunnan tulisi ottaa jatkossa vetovastuu uudistusten läpiviennissä”, Kauma toteaa.

Yrittäjänaisten arvion mukaan yksi lapsi maksaa äidin työnantajalle palkasta riippuen noin 10 000–20 000 euroa, mikä on rasite naisvaltaisille aloille ja kasvattaa pienyrittäjien kynnystä palkata uusia työntekijöitä. Varsinkin pienillä yrityksillä raskauden aiheuttamat kulut muodostavat kohtuuttoman suuren riskin ja vievät resursseja kasvun ja kansainvälistymisen kehittämiseltä.

Tällä hetkellä palkka- ja vuosilomakustannukset tasataan noin 90-prosenttisesti, mikä kuitenkin koskee vain lakisääteisiä kuluja. Äidille maksettava kolmen kuukauden täysi palkka sekä sairaan alle 10-vuotiaan lapsen hoitomahdollisuus eivät ole lakisääteisiä, vaan yleisimmissä työehtosopimuksissa sovittuja oikeuksia. Näitä lisäkustannuksia ei siis korvata nykyisellään työnantajalle. Myöskään raskaudesta aiheutuvia poissaoloja ei korvata lainkaan, vaan niitä kohdellaan identtisinä muiden sairauspoissaolojen kanssa.

”Suomen yrityksistä noin 94 % on alle 10 hengen yrityksiä, joihin vanhemmuuden kustannusten aiheuttama epävarmuus ja taloudellinen paine vaikuttavat nykyisellään kaikkein raskaimmin. Nykytilannetta on myös pidetty osasyynä sille, että yrittäjistä vain 30 % on naisia. Esimerkiksi Ruotsissa kerätään jo nykyisellään kaikilta työntekijöiltä ja työnantajilta tuloverovähennysten yhteydessä tarvittavat resurssit vanhemmuuden kulujen tasaamiseen. Tähän malliin ovat olleet tyytyväisiä sekä palkansaaja- ja työnantajajärjestöt”, Kauma toteaa.

 

Lisätietoja
Pia Kauma, puh. +358 50 5746764

 

Naisten nousua kriisinhallinnan ja rauhanprosessien johtotehtäviin pitää tukea

Tultuani valituksi ensimmäistä kertaa kansanedustajaksi vuoden 2011 vaaleissa pidin luontevana lähteä eduskunnassa myös kansainvälisiin tehtäviin. Olinhan ennen politiikkaan uppoutumista tehnyt vuosia töitä yritysmaailmassa muun muassa ulkomaankaupan parissa.

Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestö Etyj, jonka kuusihenkiseen Suomen valtuuskuntaan kuulun, juontaa juurensa vuoden 1975 Etyk-kokoukseen Helsingissä. Sen pohjalta perustetussa järjestössä on tätä nykyä 57 maata Euroopasta, Pohjois-Amerikasta ja entisen Neuvostoliiton alueelta. Viimeisimpänä mukaan liittyi Mongolia viime vuonna. Kokoonnumme parlamentaariseen yleiskokoukseen muutamia kertoja vuodessa.

Viime kesänä tulin valituksi ensimmäisenä suomalaisena Etyjin poliittisten ja turvallisuusasioiden komitean raportoijaksi. Tässä tehtävässä olen perehtynyt muun muassa kansainvälisiin asevalvontasopimuksiin sekä naisten rooliin tilanteissa, joissa maata aletaan jälleenrakentaa kriisin tai sodan jäljiltä. Naisten voimistuva asemahan on jopa elintärkeää rauhalle ja kehitykselle. Esimerkiksi Liberiassa naiset järjestivät sisällissodan aikaan mielenosoituksia rauhan puolesta. He saattoivat sotivat osapuolet neuvottelupöytään – eivätkä luovuttaneet, ennen kuin rauha löytyi. Myös jälleenrakennuksessa Liberian naisilla oli erittäin keskeinen rooli.

YK:n arvion mukaan tällä hetkellä naisten osuus on viime vuosien rauhanneuvotteluissa ollut alle 8 % neuvottelijoista ja alle 3 % rauhansopimusten allekirjoittajista. Naisia pitääkin nostaa ja kannustaa myös kansainvälisten organisaatioiden johtotehtäviin ja neuvottelijoiksi rauhanprosesseihin. Kysymys on erittäin ajankohtainen myös Afganistanissa, kun kansainväliset sotilasjoukot poistuvat maasta. Afganistanin tulevaisuus riippuu hyvin pitkälti siitä, miten hyvin maan naiset tulevat mukaan yhteiskunnan rakentamiseen.

Suomenkin tulee edistää sitä, että naisia nousee yhteiskunnan rakentamisen johtotehtäviin. Suomen lähettämistä siviilikriisinhallinnan asiantuntijoista naisia on lähes 40 %. Se on Euroopan unioninkin tasolla korkea luku ja hieno saavutus, mutta jatkossa Suomen on kasvatettava naisten osuutta myös rauhanturva- ja rauhanrakennusmissioiden vetäjinä ja pyrittävä kansainvälisesti siihen, että muutkin maat tekevät niin. Naisia on johdonmukaisesti pyritty saamaan lisää myös johtotehtäviin osana kansallista 1325-toimintaohjelmaa.

Yksi parhaita keinoja vaikuttaa naisten roolin vahvistamiseen on esimerkki. Jos verrataan Suomea muihin Pohjoismaihin, niin esimerkiksi Norjassa puolustusvoimiin on pyritty viime vuosina saamaan erityisesti naisia. Norjalaisen prikaatikenraali Per Arne Fiven mukaan modernissa armeijassa tarvitaan naisten tyypillisesti hallitsemia taitoja, kuten kulttuurien ymmärrystä, sosiaalista lahjakkuutta sekä korkeaa etiikan tajua. Norjassa asevelvollisuus tulee kattamaan myös naiset vuodesta 2015 lähtien. Suomessa en kuitenkaan olisi valmis menemään näin pitkälle. Usein naisten asevelvollisuuteen liittyvässä keskustelussa unohtuu se, että mahdollisessa kriisitilanteessa jonkun on pystyttävä pitämään yllä myös yhteiskunnan normaaleja toimintoja ja perheiden arkea. Historiastamme tästä löytyy useita esimerkkejä viime vuosituhannella käydyistä sodista, kuinka juuri naiset ovat ottaneet hyvällä menestyksellä hoitaakseen nämä tehtävät.

Monessa maassa kuitenkin edelleen naisten edellytykset suoritua erilaisista yhteiskunnallisista tehtävistä on heikot, koska jo aivan perusasioiden ja erityisesti naisten ihmisoikeuksien kanssa on ongelmia. Naisilla ei ole kouluttautumismahdollisuuksia, he kohtaavat paljon väkivaltaa ja monet pakotetaan avioliittoon alaikäisinä. Ilman ihmisoikeuksia ei kehitys vakaaksi demokratiaksi ole mahdollista. Ja ilman naisjohtajien antamaa esimerkkiä eivät minkään maan naiset nouse poliittiseksi voimaksi. Suomella on esimerkilliset ohjelmat ja tavoitteet naisten ihmisoikeuksien puolesta, mutta asioita voisi sanoa ääneen rohkeammin kansainvälisissä tapaamisissa.

Naisten asemasta puhuminen on ensiarvoisen tärkeää, mutta kaikkein oleellisinta on tietenkin se, että kaikkia ihmisiä – sekä miehiä että naisia – kohdellaan tasa-arvoisesti niin rauhan kuin kriisinkin aikana. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan on todennut, että ”kehitystä ei tapahdu ilman turvallisuutta eikä turvallisuus lisäänny ilman kehitystä – eikä kumpaakaan saavuteta ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista”. Tästä ei voi olla muuta kuin samaa mieltä.

Kirjoitus julkaistu 10.4.14 Kokoomusnaisten blogissa.