Artikkelit

Hallituksen perhepaketti kaatui. Harmittaako?

Varsinkin ulkomailla minulle esitetään usein sama kysymys: ”Miten on mahdollista, että sinä neljän lapsen äitinä olet onnistunut tekemään ensin työuraa yritysmaailmassa ja sitten politiikassa? Eikö jo lasten hoitaminen ole vienyt kaikki voimasi ja perheesi rahat?”

Tässä kohtaa olen kertonut, että meillä on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joka on taannut lapselle hoitopaikan jo vuodesta 1996. Minä, kuten lukuisat muut pikkulasten äidit, olen voinut hakea koulutusta vastaavaa työtä jo vauva sylissä. Ja viedä vauvan vaikka jo noin 9 kuukauden ikäisenä äitiysloman päätyttyä turvalliseen ja kohtuuhintaiseen hoitopaikkaan lähelle kotia. Tai sitten vasta vähän myöhemmin. Olenhan voinut jäädä kotiin lapsen kanssa siihen saakka, kun hän on täyttänyt kolme vuotta.

Ja tätä kaikkea on sekä valtio että kunta tukenut avokätisesti. Kunnallisen päivähoidon hoitomaksusta on oma osuuteni ollut noin 15 prosenttia. Verovaroin on kustannettu loput.

Vaikka annan suuren arvon subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle, en koe, että siihen ei saisi tehdä mitään muutoksia. Maailma ja kuntien rahatilannehan muuttuvat.

Kun perheeseen syntyy vauva, on ihan hyvä, että alle kouluikäinen isosisko tai isoveli voi mennä päiväkotiin leikkimään ikäistensä kanssa sekä saamaan laadukasta varhaiskasvatusta. Mutta miksi pikkulapsen pitäisi saada olla hoidossa täydet 10 tuntia päivässä, jos äiti tai isä on kotona? Jos perheessä on isoja ongelmia tai vanhempi hakee täyspäiväisesti töitä, niin se on eri asia ja syy poiketa säännöstä. Mutta pääsääntöisesti 10 tuntia päivähoidossa on turhan pitkä päivä pienelle lapselle, jos perheen työ ja toimeentulo ei kerta kaikkiaan sitä vaadi.

Ja sitä paitsi, subjektiivisen päivähoidon rajoittamisella olisimme aikaansaaneet säästöjä. Olin aiemmin 8 vuotta Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnassa. Siellä päädyimme usein siihen, että henkilöstökustannusten osuus on 70–80 prosenttia. Siksi henkilöstömäärän optimointi päiväkodeissa on avain siihen, syntyykö säästöjä vai ei. Hoito olisi pitänyt rajata korkeintaan 20–25 tuntiin viikossa ja 4–5 tuntiin päivässä. Tältä osin olisinkin suonut, että subjektiivista päivähoito-oikeutta voisikin rajata. Olisimme helpottaneet kuntien kustannuspaineita eikä perheillekään olisi tullut aivan kohtuutonta harmia.

Sen sijaan paketin toisen puolen eli kotihoidontuen jakamisen kaatuminen ei harmita yhtään. Minua suoraan sanoen ärsyttää jo pelkkä ajatus, että valtio ryhtyisi sanelemaan, kuka perheessä jää kotiin hoitamaan lapsia. Tulee mieleen Turkin presidentti Erdogan, joka muutama vuosi sitten esitti, että perheiden ideaali lapsiluku on viisi ja että tähän perheiden tulisi pyrkiä. Tämäkö on seuraava vaihe? Meilläkin hallitusohjelmaan lisättäisiin samalla ohje siitä, kuinka monta lasta perheiden pitää saada, jotta kestävyysvaje saadaan kurottua umpeen.

On ideologisesti kaunis ajatus, että kotihoidontuen korvamerkitseminen isille lisäisi tasa-arvoa työpaikoilla. Ehkä se joillakin macho-aloilla lisäisikin. Mutta se että 94 prosenttia kotihoidontuesta perustuu tällä hetkellä juuri äidin kotonaoloon, ei parane sillä, että isät pakotetaan kotiin. Kyllä siellä raha puhuu. Monissa perheissä lasketaan hyvin tarkkaan, miten rahat riittävät asuntolainaan tai vuokraan. Äidin palkka yksinään ei niihin yleensä riitä. Aina kyse ei ole edes pelkästä rahasta, vaan elämän laadusta koko perheen kannalta.

Edes säästöjä korvamerkitsemisellä ei olisi saatu. Espoon kokoisessa kaupungissa olisi käynytkin niin, että kustannuksia olisi tullut lisää vähintään 2–5 miljoonaa euroa vuodessa. Tähän päälle vielä uuden päivähoitopaikan investointikustannus. Se on kunnallisella puolella laskennallisesti 37 000 euroa per lapsi. Säästöjen aikaansaamiseksi olisi kotihoidontuen aikarajaa pitänyt lyhentää. Mutta siihen ei vielä tässä vaiheessa löytynyt valmiutta.