Artikkelit

Poliittista messiasta ei tule

Presidentti Tarja Halonen vieraili muutama vuosi sitten eduskunnan naisverkoston kokouksessa. Puhuimme siitä, miten tärkeää poliitikoille on julkisuus, mutta miten vaikeaa etenkin naispoliitikon on päästä puhtaasti asioiden kautta näkyviin lehtien palstoilla. Hieman pilkettä silmäkulmassaan hän totesikin, että naispoliitikolla on kolme tapaa ylittää uutiskynnys: kritisoida näkyvästi puolueensa puheenjohtajaa, laihduttaa 20 kiloa tai erota aviomiehestään.

Mikään presidentti Halosen teoriassa ei ole vuosien varrella muuttunut. Viime viikonloppuna tämä näkyi uutisoinnissa, kun kansanedustaja Elina Lepomäki ilmoitti haastavansa istuvan puheenjohtajan Alexander Stubbin kokoomuksen kesäkuun puoluekokouksessa. Haastaja Lepomäki varasti poliittisen ilmatilan käytännössä kokonaan.

Lepomäki ei toki ole tyyppiesimerkki Halosen mainitsemasta naisedustajasta. Onhän hän ollut lehdistön suosikki jo siitä lähtien, kun hän asettui ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Ja huomiotahan on saanut myös mieskansanedustaja Hjallis Harkimo, kun hän on edes vihjannut ehkä haastavansa istuvan puheenjohtaja Stubbin.

Mutta niin oli lehdistön lemmikki oli myös Alexander Stubb vuonna 2004, kun hänet noin 115 000 äänellä siivitettiin ensimmäistä kertaa europarlamenttiin. Sen jälkeen lehtimiehet kirjoittivat vuosien ajan Stubbista satoja juttuja, lähes kaikki positiivisia, kunnes hänet valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi 14. kesäkuuta 2014. Kymmenen vuotta nostoa, kunnes kaikki muuttui. Oikeastaan suhtautumisen muutos alkoi jo puoluekokousta seuraavana aamuna 15. kesäkuuta. Ja jo heinä-elokuussa oli nähtävissä, että Stubbin kuherruskuukausi lehdistön kanssa oli jäämässä harvinaisen lyhyeksi.

Muistan hyvin saman vuoden syksyltä somessa laajasti jaetun videoklipin, jossa Brysselin kokoukseen nousi mustan auton takapenkiltä pääministeri Stubb. Hän vastasi englanniksi, ranskaksi ja saksaksi toimittajien kysymyksiin niin sujuvasti, että en ole nähnyt kenenkään muun suomalaisen poliitikon pystyvän vastaavaan. Aiemmin se olisi ollut aito fanituksen aihe jo itsessään, mutta nyt tämäkin taito käännettiin negatiiviseksi. Ei ollut kuulemma mitään merkitystä, mitä niillä ulkomaan kielillä puhuu, jos ei ole mitään sanottavaa. Sama kielteisyys levisi pian myös aiemmin kiitettyyn uuteen toimintakulttuuriin, jonka Stubb oli omalla habituksellaan luonut. Siihen kuului avoimuus ja mutkaton esiintymistyyli, mutta pikku hiljaa nämäkin kääntyivät lehdistön silmissä vain merkiksi naiiviudesta, keikaroinnista ja pinnallisuudesta.

Stubb tietää varmasti itsekin tehneensä virheitä, mutta silti pudotus tuntuu radikaalilta. Viime viikonlopun lööpeissä jo mainostettiin hetkeä, jolloin hänen alamäkensä alkoi. Aukeamalla komeili tummanpuhuva kuva puheenjohtajastamme vakavamielisenä kädet ristissä.

Mitä lehdistö oikein odottaa? Mitä äänestäjät odottavat? Että tulee kauan odotettu messias, joka kävelee vetten päällä halaamaan koko Suomen kansantalouden terveeksi?

Jos näin on, niin minulla on teille ikävä ilmoitus: myöskään seuraava kokoomuksen puheenjohtaja, jos se on joku muu kuin Stubb, ei tule olemaan virheetön. Myös hän tulee olemaan liian kokematon, liian ryvettynyt, liian sulkeutunut, liian elitistinen, liian varautunut, liian kansanomainen, liian huonosti talouspolitiikkaa, ulkopolitiikkaa tai sosiaalipolitiikkaa osaava. Tai ainakin liian oikeistolainen tai vasemmistolainen. Ja jos puheenjohtaja ei vaihdu, niin sitten haukutaan puolueväki, kun ne urpot eivät näe omaa etuaan. Itse pidän hyvänä asiana, että kilpailu tulee, koska kasvogalleriakin kaipaa aika ajoin tuuletusta.

Ei silti. Samankaltaiset ylisuuret odotukset kohdistuvat aina myös muiden puolueiden puheenjohtajiin. Näin kävi myös keskustalaisen pääministerin Juha Sipilän kohdalla. Meihin suomalaisiin näyttää aina tekevän vaikutuksen miljoonia omalla työllään käärineet keski-ikäiset miehet. Aina parempi, jos kyseessä on insinööri. Sipilän kohdalla tosin jo viimeistään syksyn sote-väännössä paljastui, ettei hänkään ollut messias. Hallitus melkein kaatui, kun prosessikaaviolla ja keskustakakkaroilla johtava insinööripääministeri uhkaili presidentin juttusille menolla, kun asiat eivät lähteneetkään lutviutumaan niin kuin hän halusi.

Ja onhan meillä muitakin puheenjohtajavaaleja tulossa. Vasemmistoliitossa lehdistön lellimän Li Anderssonin tavoite on ihannevaltio, jossa ihmiset voidaan vapauttaa työnteosta kokonaan. Ja ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtajavaalissa taas – niin – ajatelkaapa itse. Onko sieltäkään tulossa messiasta?