Artikkelit

Opintotukien leikkaaminen on törkeää – vai onko?

Opiskelijat ovat nousemassa barrikadeille, koska hallitus on tekemässä opiskelijan kukkaroon ison loven. Opintoraha pienenee 250 euroon kuussa, kun se nykyisin on ollut enimmillään 337 euroa kuussa, ja tuki siirtyy lainapainotteiseksi. Opintolainaa on voinut nostaa 400 euroa kuussa, tulevaisuudessa 650 euroa. Tukikuukaudet vähenevät, ja lainahyvitykseen tulee tiukennus.

Kyllä minuakin harmittaisi, jos juuri nyt olisin opiskelija. Nykyiselläkään tuella ei pärjää, ellei saa apua vanhemmilta tai tee töitä. Ja mistä niitä töitäkään saa, kun jokaista avointa työpaikkaa kohden on satoja hakijoita. Kun uudistuksen jälkeen pitäisi vielä valmistuakin aiempaa nopeammin, on tilanne todella epäreilu.

Vai onko sittenkään?

Silläkin uhalla, että kuulostan mummolta, joka muistelee vanhoja, kerron että aloitin vuonna 1985 ensin valtiotieteellisessä ja sitten kauppakorkeakoulussa 1986. Opintorahaa en saanut, koska harkinnassa otettiin huomioon vanhempien tulot. Tuetta jääminen ei vaatinut kovin häävejä tuloja, eikä harkinnassa otettu huomioon, avaako isäpappa ihan oikeasti kukkaron nyörejään vai ei. Niinpä Joensuusta suureen pääkaupunkiin muuttaneen maalaistytön piti ottaa lainaa, joka sekin oli täysin riittämätön. Jo toisena opiskeluvuonna oli pakko mennä töihin. Toimin kirjanpitäjänä, reskontranhoitajana ja laskuttajana. Sinänsä ihan hyvissä töissä, mutta lainaa kertyi kymmeniä tuhansia markkoja, jotka inflaatiolla korjattuna voi muuttaa lähes sellaisenaan euroiksi.

Valmistuin vuonna 1990, jolloin Suomi oli ajautumassa kaikkien aikojen lamaan. Ei ollut töitä tarjolla. Neuvostoliiton kaupan romahdus ja pari muuta pikku seikkaa johti tilanteeseen, että jos ei saanut töitä, piti rahoittaa elämistä kulutusluotoilla. Kun ei ollut vielä euroaluetta, lainaprosentti oli pahimmillaan 16.

Silti olen kiitollinen edes siitä valtion takaamasta opintolainasta, jonka sain maksettua loppuun 35-vuotiaana. Ei ollut mitään lainahyvitysjärjestelmää, niin kuin nyt. Nykyäänhän pienehkön omavastuun jälkeen valtio antaa anteeksi 40 prosenttia lainasta, jos valmistuu määräajassa. Uudistuksen jälkeen hyvitys olisi 30 prosenttia.

Kun tukia on pääsääntöisesti vain parannettu vuosien mittaan, ihmisiltä tuppaa hämärtymään se, mistä on aikoinaan lähdetty. Miksi opiskelijan edes pitäisi saada veronmaksajan rahaa siitä, että hankkii ammatin itselleen? Kysyn, vaikka tiedän vastauksen. Ketään opiskelijaa ei voisi vähempää kiinnostaa, miten huono opintotukijärjestelmä oli siihen aikaan, kun he itse eivät olleet edes syntyneet. Ja antaahan korkea koulutustaso Suomelle paremmat edellytykset selvitä globaalista kilpailusta. Mutta kenen se pitäisi kustantaa?

Iso tuki korkeakouluopiskelijalle on jo se, että meillä ei ole lukukausimaksuja. Tästä tulee jatkossakin pitää kiinni, vaikka kannatankin EU-alueen ulkopuolelta tulevien maksuja. Esimerkiksi Britanniassa lukuvuodesta joutuu pulittamaan 9000 puntaa. Ja tämän päälle tulee vuotta kohden helposti vielä toinen mokoma, kun pitää myös olla katto pään päällä ja syödä jotakin.

En ole iloinen opiskelijoiden tuen leikkauksista. Siinähän puhutaan ihmisistä, joilla ei aina ole edes sitä muutamaa euroa, jolla saisi lämpimän ruoan koulun kanttiinista. Mutta toisaalta – leikataanhan nyt kaikesta muustakin. Lisäksi tuen rakenteen suunta on oikea. Sen pitääkin olla lainapainotteinen. Lisäisin myös opintotukeen sallitun työn tekemisen määrää. Vuositulorajat ovat liian alhaiset eivätkä kannusta työntekoon opiskeluaikana, vaikka monella alalla työkokemus auttaisi työpaikan saamisessa myös valmistumisen jälkeen. Sitä paitsi, ei valtiota pitäisi kiinnostaa mikään muu kuin se, että opiskelija valmistuu määräajassa.

”Helppohan se on mummoikäisten nuorten asioista huudella.” Eihän sulla ole mitään kosketuspintaa ihmisten arkeen!” Voi olla että näin on. Mutta tietoisuus siitä, että vaikka aiemminkin on tilanne näyttänyt ylitsepääsemättömältä ja silti on selvitty, voi lieventää tuskaa. Ainakin teoriassa.

Ennen lopullisia päätöksiä voisi uudistusideoita tietysti vaihteeksi kysyä myös opiskelijoilta itseltään.

Kuinka paljon ulkomaalaiseen rakastuminen saa maksaa?

Hallitus suunnittelee tulorajan asettamista perheenyhdistämiselle. Kansainvälistä suojelua vaativalta saatetaan tulevaisuudessa vaatia 1700 euron nettotuloja kuukaudessa, jotta hän voisi tuoda lähtömaahan jääneen puolisonsa Suomeen. Jos lähtömaassa odottaa kaksi lasta, nettotulojen pitäisi olla 2600 euroa kuukaudessa.

Tulorajat tarvitaan. Turvapaikanhakijoiden määrä on yllättänyt kaikki ennusteet emmekä tiedä, kuinka suuriksi määrät vielä nousevat. Tulorajojen vastustajat eivät voi käyttää perusteluna edes sitä, että Suomi poikkeaisi muista Euroopan maista. Käytännössä yksikään EU-maa ei enää varauksetta suostu ottamaan vastaan pakolaisia. Tanskassa hyväksyttiin tammikuussa laki, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden omaisuutta voidaan takavarikoida kulujen kattamiseksi. EU:hun kuulumaton Norja lopetti jo viime vuonna perheenyhdistämisten lentokulujen maksamisen. Britanniassa juuri lisääntynyt maahanmuutto on yksi syy siihen, miksi siellä on kyllästytty Euroopan unioniin ja unionista eroamisesta äänestetään luultavasti ensi kesänä.

Suurin osa kansainvälistä suojelua tarvitsevista sekä maahanmuuttajista yleensäkin haluaa löytää paikkansa siellä, minne asettuu sekä ansaita perheensä elannon itse. Tilastojen mukaan työllistyminen ainakin Suomessa on kuitenkin hyvin hankalaa ja se vie aikaa. Ihminen ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ja pitkiä aikoja pelkästään sosiaaliturvan varassa eläminen tulee kalliiksi veronmaksajille. Lisäksi se katkeroittaa osaa kantasuomalaisista, koska he kokevat, että heidän sosiaaliturvaansa leikataan muualta muuttavien elannon rahoittamiseksi.

Mutta mikä olisi oikea summa, joka tänne tulevilta voitaisiin vaatia? Helsingin Sanomissa eilen julkaistun tilaston mukaan noin puolet suomalaisista aikuisista saa käteen alle 1700 euroa kuukaudessa. Samassa jutussa todetaan, että Suomessa pienin kokopäivätyöstä maksettu palkka on 1670 euroa kuukaudessa, josta verojen ja pakollisten maksujen jälkeen käteen jää noin 1400 euroa. Olisiko oikeampi summa vaatia siis tuo 1400 euroa tai vielä vähemmän? Vaikka 1400 euroa itse asiassa on varsin pieni määrä rahaa, etenkin jos asuu pääkaupunkiseudulla, esimerkiksi takuueläkkeellä tai toimeentulotuella elävä joutuu pärjäämään vielä paljon pienemmälläkin kuukausisummalla. Vastaus kysymykseen, paljonko, ei ole helppo, mutta ei hallituksen arvio nyt ihan metsässäkään ole.

Yhtä kohtaa viranomaisten kaavailuissa on vaikea niellä. Se liittyy suomalaisiin, jotka rakastuvat ulkomaalaisiin. Tulorajaehdon täyttäminen vaadittaisiin myös suomalaiselta, joka haluaa oleskeluluvan EU:n ulkopuolelta tulevalle ulkomaalaiselle puolisolleen. Minusta tulorajan ei pitäisi koskea suomalaisia lainkaan. Sanon näin, vaikka tämän todetessaan tietää saavansa ihmisoikeusaktivistit niskaansa: ”Suomella on perustuslaki ja olemme sitoutuneet Euroopan unioniin ja kansainvälisiin sopimuksiin, joissa ihmisiä ei saa laittaa eriarvoiseen asemaan esimerkiksi syntyperänsä perusteella!” Jos esitys nyt ylipäänsä pääsee eduskuntakäsittelyyn, aika todennäköisesti perustuslakioppineet tulevat sen tuomitsemaan perustuslain vastaisena, etenkin jos samaa edellytystä ei laiteta myös kantasuomalaisille.

Pääsäännön pitää olla, että tänne tulevan henkilön tulee jollakin järkevällä aikavälillä kyetä vastaamaan omasta toimeentulostaan. Kun on saanut elämänsä muuten raiteilleen. Miksi Suomen pitäisi tässä asiassa toimia toisella tavalla kuin muut?

Onko tämäkin hallitus valitsemassa laiskan miehen tien?

Onko tämäkin hallitus valitsemassa laiskan miehen tien?

Vajaa vuosi sitten, kun monien pitkään toivoma porvarisvoittoinen hallitus otti ensiaskelia, olivat odotukset korkealla. Kerrankin hallituskoalitio, jolta oli lupa odottaa myös jotain muuta kuin veronkorotuksia ja lisää holhousta. Hallitusohjelmaan kirjattiin, että työllisyys saadaan kasvuun ja että kuntien tehtäviä karsitaan. Lisäksi päätettiin toteuttaa soteuudistus ja laittaa maan palvelurakenteet kuntoon. Vannotettiin, että kokonaisveroaste ei nouse.

No mikä on tilanne nyt? Maassa on 378 000 työtöntä, eikä merkkejä paremmasta ole näköpiirissä. Yhteiskuntasopimusneuvottelut ovat kariutuneet moneen kertaan, ja paljon puhuttu normien purkukaan ei näy tuottavan tulosta. Näyttää siltä, että kuntien tehtävien karsiminen uhkaa jäädä muutamaan sataan miljoonaan euroon, vaikka tavoite oli miljardiluokkaa.

Kun talous ei nouse ja budjetin menot on katettava jollakin, on julkisuudessa jo jonkin aikaa liikkunut spekulaatioita arvonlisäveron korotuksesta, eivätkä keskeiset ministerit ole sitä kiistäneetkään. Palataan siis laiskan miehen tielle, kuten aiemmat hallitukset. Kun mitään muuta ei keksitä, niin korotetaan sitten sitä veroa, jota on helpoin korottaa. Arvonlisäverostahan kertyy laskennallisesti valtion kassaan kaikkein eniten verotuloja, vuositasolla noin 17-18 miljardia euroa. Esimerkiksi tulojen ja varallisuuden perusteella maksettujen verojen osuus on ollut pienempi, vain 12-13 miljardia euroa vuodessa.

Veroja ei voi kuitenkaan määrättömästi korottaa ilman, että niillä on vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Yleinen arvonlisävero on meillä jo nyt peräti 24 prosentissa. Veron nosto vain nostaisi hintoja ja vaikeuttaisi etenkin pienyrittäjien elämää. Millä rahalla työttömät tai jo valmiiksi korkeita ansiotuloveroja maksavat ihmiset voivat muka ostaa kotimaisia palveluja, jos hinnat vain kohoavat? Verotason pitäisi liikkua mieluummin alas kuin ylöspäin. Missä viipyvät ne todelliset toimet yrittäjien elämän helpottamiseksi, kuten arvonlisäveron maksun muuttaminen maksuperusteiseksi tai ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen annettavat helpotukset?

Entä soteuudistus sitten? Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, että edes jokin uudistus on nytkähtänyt liikkeelle. Olivathan viime eduskuntakauden yritykset kuntien pakkoliitoksineen ja perustuslakiongelmineen jo alun alkaen tuhoon tuomittuja. En haluaisi koko ajan vain valittaa, mutta kansalaisten terveyspalvelut takaava soteuudistus ei enää pitkään aikaan ole ollut muutosten keskiössä. Sinne ovat tulleet hallintohimmelit, joiden mukaan maa ollaan jakamassa 18 itsehallintoalueeseen. Uudistus on varmasti hyvä pienten syrjäkylien näkökulmasta, mutta suurten kaupunkien näkökulmasta itsehallintoalueille asetetut tavoitteet on jo suurelta osin saavutettu. Esimerkiksi kotikaupunkini Espoon kaltaisille isoille kaupunkikeskuksille ei ole uudistuksessa mitään hyötyä. Valtionosuusjärjestelmän kautta pääkaupunkiseutu maksaa jo nyt satoja miljoonia euroja tukena muualle maahan. Uudistus ainoastaan betonoi alueen asukkaiden roolin muun maan elättäjänä entistäkin vahvemmin. Missä on uudistuksen porkkana?

Kun eilen luin uutisen, jonka mukaan hallituspuolue keskusta lupasi yllättäen liki sata miljoonaa euroa Espoosta Helsingin Itäkeskukseen ulottuvan raideyhteyden rakentamisen, olin tietenkin iloinen ja tyytyväinen. Kun yllättyneitä ovat olleet myös korkeat päätöksentekijät ministereitä myöten, herää tietenkin kysymys, mitä tässä on taustalla. Miksi juuri nyt? Onko kyseessä pelkästään kädenojennus asuntorakentamisen vauhdittamiseksi vai ollaanko tässä tyynnyttelemässä alueen päättäjiä muiden uudistusten tuoman lisälaskun maksamisesta?