Blogi on julkaistu Uuden Suomen puheenvuoro-blogissa 9.5.2021
Päätös Suomen kannasta Euroopan unionin 750 miljardin euron elpymispakettiin on piakkoin äänestettävänä eduskunnan suuressa salissa.
Olen käsitellyt asiaa jo viime kesästä lähtien sekä eduskunnan talousvaliokunnassa että suuressa valiokunnassa. Näistä jälkimmäisessä määritellään Suomen virallinen kanta neuvotteluihin, joiden pohjalta pääministeri kävi Bryssselissä neuvottelut tässäkin asiassa.
Kansan valitsemana edustajana velvollisuuteni on ollut perehtyä asiaan huolellisesti eikä taipua mihinkään painostukseen. Olkoonpa sitten kyse masinoiduista operaatiosta, jossa sähköpostiini on tullut satoja Suomi takaisin -tyyppisiä ja ei-kantaan yllyttäviä viestejä. Tai sitten elinkeinoelämän vetoomuksesta, jonka mukaan pakettia vastustava kansanedustaja on aivan toope, kun ei ymmärrä, mihin porukkaan Suomen kannattaa kuulua.
En yhtään pidä ajatuksesta, että EU on nyt ottamassa yhteistä velkaa maiden suoraan elvyttämiseen ja EU:n tulevan seitsemänvuotisen budjetin rahoittamiseen. Tämä on uusi askel, joka rikkoo unionin perussopimusta. Silloin kun EU:n viimeksi tarvitsi auttaa jäsenmaitaan taloudellisesti, elettiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkimaininkeja, jonka seurauksena maita autettiin pääasiassa Euroopan vakausmekanismin eli EVM:n kautta, joka on hallitusten välinen valtiosopimus ja jossa rahan vastaanottavia maita edellytettiin tiukkaan talouskuriin. Eikä siihen sentään sotkettu EU-budjettia. Nyt rahoitusta ei EVM:n kautta tehty, koska muutamat maat, kuten Italia, eivät siihen suostuneet.
Ymmärrän hyvin niitä, joiden mielestä ei ole mitään järkeä pienen Suomen rahoittaa esimerkiksi juuri suuren Italian taloutta. Italia valtiona on hyvin velkaantunut, mutta kansalaiset eivät ole. Yksi syy miksi valtion kassaan kertyy liian vähän tuloja suhteessa menoihin on se, että Italiassa harmaan talouden osuus on suuri ja melko pieni osa kansasta osallistuu tuloverojen maksuun. Italiassa ovat lisäksi hallitukset vaihtuneet kiivaaseen tahtiin. Yksi toisensa jälkeen ne ovat luvanneet kansalle yhä muhkeampia etuuksia, kuten alhaisempaa eläkeikää ja veronalennuksia. Miksi Suomen pitäisi osallistua tällaisten etujen kustantamiseen? Eikö minimivaatimus olisi ainakin edellyttää Italian päättäjiä tekemään talouden perusrakenteita parantavia muutoksia?
Jos taas katsotaan toista suurta avunsaajamaata eli Espanjaa, on sielläkin melko tuoreita päätöksiä, joita voisi pohjoismainen tiukan talouskurin kansanedustaja hyvällä syyllä kyseenalaistaa. Yksi niistä on perustuloon siirtyminen, joka on ollut vahvasti nykyisen vasemmistohallituksen agendalla. Kun olemme Suomessa arvioineet, että vastaavaa ei kannata Suomessa toteuttaa, koska se olisi liian kallis eikä kannustaisi työn vastaanottamiseen, niin miksi me rahoittaisimme tällaista Espanjassa?
Vaikka elpymispaketin vastaanottamiseen liittyisi ehtoja, ei sekään silti estäisi Italiaa tai Espanjaa toteuttamasta suunnitelmiaan, koska EU ei voi puuttua maiden sisäiseen taloudenpitoon. Joten vaikka virallisesti näitä asioita ei rahoitettaisi elpymispaketin rahoilla, se antaisi Italialle ja Espanjalle mahdollisuuden vapauttaa maiden omista budjeteista rahaa näiden asioiden toteuttamiseen, koska esimerkiksi infrainvestoinnit voitaisiin silloin rahoittaa oman budjetin sijaan elpymisrahalla. Onko tämä moraalisesti oikein?
Elpymispaketin kriteereissä on pitkälti kyse laajemmasta taloustuesta kuin koronasta, sillä varsinaisesti koronaan liittyviä kriteereitä on paketissa vain 30 prosenttia. Suurin osa kriteereistä liittyy työllisyyslukuihin ja talouskasvuun jo ennen koronaa. Näinpä suurimpia saajamaita ovat juuri Italia, Espanja ja Ranska ja itäisen Euroopan maat. Joku voisi ehkä hiukan ironisesti todeta, että ehkäpä järjestys, jossa rahat jaetaan, olikin päätetty ensin, ja kriteerit vasta sen jälkeen.
Listaa negatiivisista, ei-napin painamista puoltavista asioista voisi jatkaa. Ja niistä ainakaan vähäisin ei ole se, että tämän ratkaisun ideanikkarina alun perinkin toiminut Ranskan presidentti Macron on jo väläytellyt uutta ja isompaa pakettia. Hän on vedonnut siihen, että Yhdysvalloissa presidentti Bidenin esittämä 1900 miljardin dollariin budjetti alkaisi jo olla summaltaan sellainen, johon Euroopassakin kannattaisi pyrkiä. On siis hyvin todennäköistä, että tämä paketti ei jää viimeiseksi, vaan pikemminkin avaa tien uusiin ja isompiin paketteihin, jotka on tämän periaatepäätöksen hyväksymisen jälkeen vielä helpompi viedä läpi. Seuraava kriisi on jo tulossa, kysymys on vain siitä, milloin ja miten suurta summaa silloin tarvitaan. Milloin tulee se raja vastaan, että tällainen toiminta jo aidosti sitoo Suomen budjettivaltaa? Todennäköisesti jo kesäkuussa aloitetaan Suomessakin keskustelu uusista veroista, jotka liittyvät tähän pakettiin, kuten digiverosta, transaktioverosta jne.
Mitä sitten jää paketin plussapuolelle? No ainakin se, että suurin osa unionin 27 maasta on sen jo päättänyt hyväksyä ja jäljellä on vain muutamia, kuten Suomi ja Puola, joiden päätöstä vielä odotellaan. Onko järkeä painaa stop-nappia näin loppumetreillä, kun elpymisrahaa on näissä maissa jo odotettu viime kesästä lähtien? Eikö Suomen kannattaisi vain nyt miettiä omaa asemaansa ja välttää vänkyräimagoa muiden silmissä, jottei se vahingoita neuvotteluasemaamme jatkossa? Voihan Suomikin tarvita joskus apua! Suostukaa nyt vain mahdollisemman pikaisesti siihen, minkä muut ovat jo hyväksyneet!
Ja eikö Suomen kannattaisi ajatella vientiteollisuuttaan? Kyllä ja ei. Nimittäin Suomelle keskeiset vientimaat Saksa ja Ruotsi saisivat kyllä lainaa itsekin. Eivät ne siihen muiden EU-maiden apua tarvitse. Toki esimerkiksi Italia on suuri markkina muun muassa Saksan autoteollisuudelle, joten välillisesti Italian nopeasta elpymisestä hyötyisi Suomikin. Kaikki EU-maat ovat toisiinsa sidoksissa myös kaupankäynnissä. Eroja on vain siinä, kuinka paljon ja kenellä on eniten hävittävää, jos elpyminen tapahtuu hitaasti.
On mietittävä myös Suomen maantieteellistä asemaa kaukana pohjoisessa sekä turvallisuutta. EU on meille erityisen tärkeä läntinen yhteisö, koska me emme kuulu NATOon. Suomen kyllä kannattaisi kuulua NATOon, mutta kun emme kuulu, niin pysytään nyt ainakin EU:ssa. EU ei ole puolustusyhteisö, mutta se on yhteisö, joka pitää meidät vakaasti lännessä eikä millään epäselvällä harmaalla alueella.
Haemmeko aina turvallisuuskortin apuun myös tulevaisuudessa? Päädymmekö aina uusien elpymispakettienkin myötä samaan eli että Suomen kannattaa aina joka tapauksessa hyväksyä, mitä EU:sta tulee, koska EU on turvallisuuspoliittisesti meille niin tärkeä viiteryhmä?
Pidän tärkeänä, että Brysseliin menee tämän äänestyksen myötä tärkeä viesti siitä, että kaikki kansanedustajat eivät Suomessa hyväksy tämän paketin avaamaa uutta tietä tien velka- ja tulonsiirtounionille. En halua EU:n sotkeutuvan esimerkiksi sosiaalipolitiikkaamme. Tuleeko paketista Suomelle 1, 2 vai 6 miljardia maksamamme 6,6 miljardin vastineeksi on toki tärkeä, mutta suuressa kuvassa toisarvoisempi asia. Kunkin maan on ensisijaisesti itse vastattava omasta taloudestaan ja veloistaan. Jos joku sitä pitää vänkyröintinä, niin kannattaa muistaa, että äänestihän Tanskakin aikanaan Maastrichtin sopimusta vastaan ja Irlanti Lissabonin, ja kumpikin näyttää olevan tukevasti EU:ssa edelleen mukana. Kukapa näitä muistaa
Älkääkä ainakaan tulko sanomaan, että tässä ratkaisussa punnitaan, ketkä kansanedustajat ovat EU-myönteisiä ja ketkä impivaaralaisia. Suomen pitää olla jatkossakin osa Euroopan unionia. Tässä ei nyt ole kyse siitä, vaan siitä, mille asioille annamme painoarvon eli mistä me itse asiassa päätämme. EU:n uudesta, ei-toivotusta kehityssuunnasta vai siitä että haluamme huononkin ratkaisun kanssa olla osa joukkuetta, joka on meille tärkeä arvoyhteisö, kauppakumppani ja turvallisuusyhteisö myös tulevaisuudessa.
Pia Kauma