Myös ikäihmisen on voitava äänestää jaloillaan

Julkaistu: 2.2.2019

Esperi Caren tapaus on osoittanut karulla tavalla, mitä voi tapahtua, jos hoitajien hätähuutoa ei oteta vakavasti tarpeeksi ajoissa. Esimiesten nimenomainen tehtävähän on varmistaa, että juuri oikea määrä oikeanlaista osaamista on paikalla juuri oikeaan aikaan. Esperi ei ole ainoa laatuaan, vaan julkisuudessa on tullut esiin muitakin tapauksia, kuten nyt tiedetään. Lisäksi on käynyt ilmi, että joissakin hoivapaikoissa on jopa käytetty haamuhoitajia työvuorolistoilla, siis ihmisiä jotka eivät oikeasti ole käytettävissä. Tämä on aivan käsittämätöntä ja epärehellistä toimintaa.

Kaiken huippu on se, että joissakin hoivapaikoissa epäkohtia esiin tuonutta työntekijää on rangaistu rehellisyydestään, vaikka nimenomaan omavalvonta ja ilmoitusvelvollisuus ovat tärkeä osa toiminnan laatua. Tällaisesta johtamisesta on usein seurauksena pelon ilmapiiri työpaikalla. Siitä taas seuraa työuupumusta ja pitkiä sairauslomia ja entistäkin suurempia työpaineita, koska työpaikan huono maine ei houkuttele osaavia ihmisiä riveihin.

Vanhukset tulevat tänä päivänä hoivakoteihin entistä huonokuntoisempina. Liian vähäinen auttavien käsien määrä on riski myös öisin. Jos tulee palohälytys tai muu evakuointia vaativa asia, liikuntakyvyttömien ihmisten talosta ulos saaminen voi olla aikamoinen haaste, jos työvuorossa on pahimmassa tapauksessa esimerkiksi vain yksi hoitaja 20 hoidettavaa kohti.

Esperin tapauksessa syyttävä sormi osoittaa nyt kaikkia yksityisiä yrityksiä, vaikka paljon hyvääkin toimintaa on. Ja vakavia puutteita hoidon laadussa on myös julkisella puolella. Kunnat tuottavat nykyisin itse noin puolet tehostetusta palveluasumisesta. Toinen puoli ostetaan yrityksiltä ja muilta tahoilta kilpailuttamalla. Kunnat eivät toisin sanoen tulisi enää toimeen ilman yrityksiä.

Vierailin viime syksynä viidessä hoivakodissa kotikaupungissani Espoossa. Sanoin järjestäjille jo etukäteen, että en halua vain purjehtia paikalle juomaan kahvia ja rupattelemaan mukavia kansanedustajaa varta vasten puunattuun hoitopaikkaan. Minua kiinnosti, millaisia paikkoja ne oikeasti ovat ja miten siellä voidaan. Olen ollut 15 vuotta kuntapäättäjänä Espoossa, ja kymmenkunta vuotta sitten teimme sosiaali- ja terveyslautakunnan kanssa matkan Tanskaan, jossa vanhustenhoito oli jo silloin paljon paremmissa kantimissa kuin Suomessa. Siellä lähtökohtana oli vanhuksen itsemääräämisoikeus. Ikäihminen ei ollut vain numero excel-taulukossa tai nimi ovenpielessä. Vanhuksia ei lääkitty tokkuraan tai teljetty sisälle. Heillä saattoi olla mahdollisuus hoitaa pientä yrttiviljelmää talon viherhuoneessa tai vaikka osallistua iltapäivätansseihin. Muistisairaus tai inkontinenssi ei heitä pidätellyt.

Tämän viikon keskustelun jälkeen voi olla vaikea uskoa, että kymmenessä vuodessa on Suomessakin tehty aikamoinen harppaus juuri edellä kuvattuun suuntaan. Espoolaisissa hoivapaikoissa näin paljon hyvää. Kyynikko tietenkin voi sanoa, että näin vain kauniin julkisivun. Mutta vanhempi rouva, joka välipalalla vispipuuron eteensä saatuaan toisteli useampaan kertaan lausetta ”Oчень хорошие люди здесь » (=oikein hyviä ihmisiä täällä) ainakin oli aidosti tyytyväisen oloinen. Hän myös muistutti, että yhä enemmän tarvitsemme myös hoitajia, jotka pärjäävät muista kulttuureista tulleiden ihmisten kanssa. Eräs toinen, vanhempi mieshenkilö puolestaan tuuletti iloisena, kun satuin paikalle saman kerroksen oleskelutilaan. Hän oli saanut päivän Mölkky-kisassa voiton! Esimerkkejä iloisista ilmeistä löytyisi enemmänkin. Ehkä olet eri mielltä, mutta itse en usko, että kaikki oli pelkkää etukäteen opeteltua näyttelemistä.

Vakavia puutteita on silti edelleen. Yksi ongelma on valvonta. Omavalvonnan lisäksi valvontaa hoitaa kunta, joka palvelut ostaa sekä Valvira ja Aluehallintovirasto. Pääasiassa valvontakäynnit ovat kuitenkin ennalta hoivakodin tiedossa eli halutessaan hoivapaikat voivat näyttää toiminnastaan kiiltokuvaa, joka ei vastaa todellisuutta märissä vaipoissa makaavista ihmisistä. Yllätyskäyntejä pitää voida tehdä. Myös liian pienet sanktiot sopimusten rikkomisesta ovat ongelma. Etenkin ison yrityksen tai kansainvälisen konsernin ollessa kyseessä, voi käydä niin, että yritys vain maksaa pienet sakot ja jatkaa toimintaansa entiseen malliin. Myös kunnan omiin hoitopaikkoihin pitää kohdistaa valvontaa.

Harmituksen aiheita voisi jatkaa enemmänkin, mutta mainitsen niistä enää yhden. Se on veronmaksajan kukkaro. Esimerkiksi juuri Espoossa yksi ostettu hoivapaikka maksaa karkeasti 4500 euroa kuukaudessa. Sattumoisin veronmaksaja samassa kaupungissa maksaa kuntaveroa keskimäärin suuriin piirtein saman verran, mutta kokonaisen vuoden aikana. Hoito on siis aika kallista lystiä ja siitä suurin osa lankeaa veronmaksajalle, joten meillä on toden totta oikeus vaatia rahoillemme vastinetta.

Jatkossa myös omaisilla kannattaisi olla reaaliaikaisesti mahdollisuus pysyä kärryillä, mitä hoivakodissa tapahtuu. Jos vanha äiti tai isä asuu 560 kilometrin päässä toisella paikkakunnalla, kuten meidän perheessä joku vuosi sitten, omaisesta huolehtiminen on hankalaa. Hoivakodeissa on paljon ikäihmisiä, joita juuri kukaan ei käy katsomassa. Ja vielä: Ihmiset eivät yleensä edes vanhoina halua tulla kohdatuksi pelkästään sairauksiensa kautta, joten liikunta-, taide- tai mediaosaaminen voisi olla hyvä elämänlaadullinen juttu.

Jos sote-uudistus menee läpi, vanhuksilla ja perheillä on jatkossa parempi mahdollisuus äänestää jaloillaan. Voi mennä johonkin muuhun paikkaan, jos homma ei pelitä. Ihmisten hädällä ei pidä tehdä politiikkaa.

Pia sosiaalisessa mediassa