Miksi suomalaiset eivät enää halua vauvoja?

Samaan aikaan, kun Afrikassa väestömäärä uhkaa kaksinkertaistua vuoteen 2050 mennessä, meillä Suomessa painiskellaan aivan päinvastaisen ongelman kanssa. Syntyvyys laskee tasaisesti, ja lapsia näyttää syntyvän lapsia vähemmän kuin sataan vuoteen. Kun samaan aikaan väestö harmaantuu, niin riittääkö meillä koulutettuja ihmisiä huolehtimaan lapsista, vanhuksista ja sairaista enää tulevaisuudessa? Mitä pitäisi tehdä?

Sitä on myös eduskunnassa pohdittu. Lainsäätäjän kannalta oleellista on rohkaista nuoriapareja perheen perustamiseen. Onko meillä joitain yhteiskunnallisia esteitä vauvanhankinnalle ja jos on, niin mitä niille pitäisi tehdä?

Yksi kannustusväline on perhevapaauudistus, josta puolueet ja etujärjestöt ovat esitelleet jo omia mallejaan. Yhteistä niille on se, että rahallisesti tuetusta vanhempainvapaasta nykyistä suurempi osa kiintiöitettäisiinkin miehille.

Itse en innostu mieskiintiöiden lisäämisestä. Ymmärrän toki, että on olemassa miesvaltaisia, hiukan vanhanaikaisiakin aloja, joissa miestä saatetaan pitää hiukan outona, jos hän haluaakin jäädä hoitamaan vauvaa kotiin.

Lastenkasvatuksessa oman esimerkin näyttäminen on usein se paras kasvatusmenetelmä. Sama voisi toimia myös elinkeinoelämässä niin, että johtajat, nimenomaan miesjohtajat, käyttäisivät enemmän perhevapaita. Minusta miesten nykyisestä kasvatetut pakkokiintiöt tyyliin 6+6+6 kuulostavat liian kankeilta. Itse asiassa Väestöliiton äskettäin julkaiseman kyselyn tulos oli mielipiteeni kanssa samansuuntainen.

Väestöliiton jokin aika sitten julkaiseman perhebarometrin mukaan selvästi kannatetuin perhevapaamalli oli se, jossa vanhemmat voivat vapaasti päättää kumpi käyttää vanhempain- ja hoitovapaat silloin kuin lapsi on alle kolmevuotias. Lapsiperheissä asuvista neljä viidestä kannatti tätä ainakin jossakin määrin ikäryhmästään riippumatta.

Usein se, jolla on parempi palkka, jää töihin. Tässä taas taustalla on monia syitä. Niistä vähäisin ei ole se, että edelleen osittain eri alat kiinnostavat miehiä ja naisia. Myös monissa yrittäjäperheissä lapsen isä saattaisi vain jatkaa entisiä töitään ja äiti vauvan kotihoitoa, vaikkei rahallinen avustus jatkuisikaan. Silloin koko uudistus olisi ollut perheille huononnus eikä parannus. En halua olla tekemässä sellaista perhevapaauudistusta, joka tosiasiassa olisi vain perheiden parhaaksi naamioitu valtiontalouden säästöoperaatio.

Itselläni kaikki neljä lasta ovat syntyneet hiukan erilaiseen elämänvaiheeseen. Joskus lapsi on tuonut jopa tarpeellisen tauon eri työpaikkojen välille. Kun on isompi perhe ja samaan aikaan monta alle kouluikäistä, siinä väkisinkin oppii organisoimaan. Se taas on tarpeellinen taito missä tahansa työtehtävässä.

Tärkeää on myös joustavuus siten, että osa-aikatyön ja erilaiset luottamustehtävät voi yhdistää vanhempainvapaaseen. Kenenkään ei ole pakko olla sataprosenttisesti kokopäivätyössä parikymppisestä eläkeikään. Jos tekee osa-aikatyötä tai projekteja, pysyy kiinni työelämässä, vaikkei ole sinne vielä palannut ihan täysmääräisesti. Sitä myös työnantajat arvostavat.

Julkisuudesta saa helposti sen kuvan, että lasten tultua muu elämä pitää jättää kokonaan ja omistautua lapsille sataprosenttisesti. Ei pidä. Ainakin minusta olisi tullut vielä nykyistäkin sietämättömämpi johtaja ja poliitikko, jos ei minulla olisi ollut lapsia. Nyt kaltaiselleni tiukkapipoiselle suorittajalle on onneksi tarttunut edes vähän rentoutta ja kärsivällisyyttä. Lasten kanssa asiat eivät aina mene aivan niin kuin on suunniteltu. Joskushan ne voivat mennä jopa paremmin. Sitä paitsi aivan täydellistä hetkeä perheen perustamiselle tuskin tulee ikinä, jos pelkästään omaa uraansa ajattelee.

Vanhemmuudesta ei pidä ylipäänsä rakentaa liian ongelmallista. Lapsista voi puhua myös myönteiseen sävyyn esimerkiksi siten, mitä kaikkea elämässä voi tehdä siitä huolimatta ja ehkä jopa sen ansiosta, että on pieniä lapsia.

Sitä paitsi eivät lapset ikuisesti ole kurahousuiässä. Kun he parikymppisinä ja sitä vanhempinakin haluavat edelleen mielellään tulla käymään vanhempiensa luona ja viettää aikaa heidän kanssaan, silloin äiti tai isä voi huokaista helpotuksesta. Työn, perheen ja muun elämän tasapainon hakeminen on silloin ehkä sittenkin onnistunut aika hyvin.