Liian kova veroprogressio pilaa osaajien työhalut

Viime viikolla alkoi valtion budjetin käsittely eduskunnassa. Täysistunnossa käytiin vilkasta keskustelua varsinkin tulonsiirroista ja suhteellisen pienestä tuloerojen kasvusta. Mutta verotuksen kova progressio ei kiinnostanut kuin muutamaa puhujaa. Eikä myöskään se, että ansiotuloverojen maksu näyttää edelleen kasautuvan kohtuuttoman pienelle määrälle veronmaksajia.

Akavan tilastojen mukaan 9,5 prosenttia suomalaisista maksaa 74 prosenttia yksistään valtion ansiotuloveroista. Tähän porukkaan päätyy vähintään 55 000 euron vuosituloilla. Jos katsotaan kaikkia tulo- ja pääomaveroja, kasautuu vielä silloinkin verojen maksu melko pienelle porukalle. Verohallinnon tilastoista käy ilmi, että noin 27 prosenttia tulonsaajista maksoi noin 71 prosenttia kaikista tulo- ja pääomaveroista vuonna 2015. Nämä ihmiset tienasivat tyypillisesti 35 000–50 000 euroa vuodessa, aivan pieni osa toki enemmän.

Progressio on ankara, mutta sen kovuus iskee palkansaajaan itse asiassa jo edellä mainittua alhaisemmalla tulotasolla, kuten Akavan laskelmista käy ilmi. Jos 2400 euroa kuukaudessa ansaitseva tradenomi tai lastentarhanopettaja saa 300 euron palkankorotuksen, jää hänelle summasta käteen vain 164 euroa eli hieman yli puolet. Ja kas kummaa, tuosta 300 euron työstä ja vastuusta jää hänelle kuitenkin hoidettavaksi täydet sata prosenttia, minkä lisäksi työnantaja tietenkin maksaa tästä asiaankuuluvat lisämaksut.

Onko tällainen verokohtelu kannustavaa? Mielestäni ei. Ja ilmeisesti ei myöskään monen muun mielestä, koska yhä useampi kieltäytyy ylennyksestä tai palkankorotuksesta, eikä ota lisätyötä vastaan. Häviäjänä on silloin yhteiskunta, jolta tuo lisätyöhön kohdistuva lisävero jää saamatta. Ja voisihan kyseinen tradenomi tai lastentarhanopettaja ostaa saamallaan palkankorotuksella vaikka kotimaisia palveluita ja luoda näin lisää työpaikkoja. Mutta ei.

Moni verotuksen progressioon turhautunut on valmis muuttamaan ulkomaille. Näin tekevät vuosittain tuhannet suomalaiset, kuten Helsingin Sanomat uutisoi jo viime vuonna. Huolestuttavaa on, että yhä harvempi heistä suunnittelee enää paluuta Suomeen. Kotimaan jättäminen taakse on tietenkin asia, johon vaikuttaa moni muukin asia kuin verotus. Mutta ei kai kukaan voi väittää olevan Suomen etu, että täällä korkealle koulutetut ihmiset eivät jää tuottamaan lisäarvoa suomalaiselle yhteiskunnalle.

Vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas on aika ajoin nostanut esille jyrkän progression luomat ongelmat. Ikävä kyllä hänkin on joutunut toteamaan, että puoluepoliittisesti asia on hankala – poliitikot olettavat suuren yleisön haluavan, että paremmin ansaitsevia rankaistaan kovilla veroilla.

Kaikki puolueet kannattavat koulutukseen ja osaamiseen satsaamista, mutta jostain syystä osaajan palkasta ei saisi jäädä käteen juuri mitään muuta kuin työniloa. Fiksu saa kyllä olla, muttei hyvin toimeentuleva. Progression ankaruutta Suomessa korostaa se, että julkisten palveluiden, kuten päivähoitomaksujen perusteena ovat brutto- eikä nettotulot. Koulutettu keski- tai hyvätuloinen pienten lasten vanhempi voi kokea joutuvansa palvelumaksujen kautta jopa kaksinkertaisen progression kohteeksi.

Kansainvälisesti vertailtuna Suomi on edelleen hyvin pienten tuloerojen maa. Verotuksen progressiota on varaa selvästi loiventaa. Kaikki me ymmärrämme, että verotuloilla saadaan aikaan paljon hyviä asioita peruskoulusta terveydenhuoltoon. Mutta jos veroihin ja veroluonteisiin maksuihin menee jo yli puolet lisätyöstä saadusta tulosta, kuka haluaa enää ponnistella? Missä menee kohtuullisuuden raja?

Aivan kaikki suomalaiset on pidettävä mukana kelkassa, myös osaajat. He maksavat jo nyt eurooppalaisittainkin korkeaa ansiotuloveroa.