Liian kova veroprogressio pilaa osaajien työhalut

Viime viikolla alkoi valtion budjetin käsittely eduskunnassa. Täysistunnossa käytiin vilkasta keskustelua varsinkin tulonsiirroista ja suhteellisen pienestä tuloerojen kasvusta. Mutta verotuksen kova progressio ei kiinnostanut kuin muutamaa puhujaa. Eikä myöskään se, että ansiotuloverojen maksu näyttää edelleen kasautuvan kohtuuttoman pienelle määrälle veronmaksajia.

Akavan tilastojen mukaan 9,5 prosenttia suomalaisista maksaa 74 prosenttia yksistään valtion ansiotuloveroista. Tähän porukkaan päätyy vähintään 55 000 euron vuosituloilla. Jos katsotaan kaikkia tulo- ja pääomaveroja, kasautuu vielä silloinkin verojen maksu melko pienelle porukalle. Verohallinnon tilastoista käy ilmi, että noin 27 prosenttia tulonsaajista maksoi noin 71 prosenttia kaikista tulo- ja pääomaveroista vuonna 2015. Nämä ihmiset tienasivat tyypillisesti 35 000–50 000 euroa vuodessa, aivan pieni osa toki enemmän.

Progressio on ankara, mutta sen kovuus iskee palkansaajaan itse asiassa jo edellä mainittua alhaisemmalla tulotasolla, kuten Akavan laskelmista käy ilmi. Jos 2400 euroa kuukaudessa ansaitseva tradenomi tai lastentarhanopettaja saa 300 euron palkankorotuksen, jää hänelle summasta käteen vain 164 euroa eli hieman yli puolet. Ja kas kummaa, tuosta 300 euron työstä ja vastuusta jää hänelle kuitenkin hoidettavaksi täydet sata prosenttia, minkä lisäksi työnantaja tietenkin maksaa tästä asiaankuuluvat lisämaksut.

Onko tällainen verokohtelu kannustavaa? Mielestäni ei. Ja ilmeisesti ei myöskään monen muun mielestä, koska yhä useampi kieltäytyy ylennyksestä tai palkankorotuksesta, eikä ota lisätyötä vastaan. Häviäjänä on silloin yhteiskunta, jolta tuo lisätyöhön kohdistuva lisävero jää saamatta. Ja voisihan kyseinen tradenomi tai lastentarhanopettaja ostaa saamallaan palkankorotuksella vaikka kotimaisia palveluita ja luoda näin lisää työpaikkoja. Mutta ei.

Moni verotuksen progressioon turhautunut on valmis muuttamaan ulkomaille. Näin tekevät vuosittain tuhannet suomalaiset, kuten Helsingin Sanomat uutisoi jo viime vuonna. Huolestuttavaa on, että yhä harvempi heistä suunnittelee enää paluuta Suomeen. Kotimaan jättäminen taakse on tietenkin asia, johon vaikuttaa moni muukin asia kuin verotus. Mutta ei kai kukaan voi väittää olevan Suomen etu, että täällä korkealle koulutetut ihmiset eivät jää tuottamaan lisäarvoa suomalaiselle yhteiskunnalle.

Vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas on aika ajoin nostanut esille jyrkän progression luomat ongelmat. Ikävä kyllä hänkin on joutunut toteamaan, että puoluepoliittisesti asia on hankala – poliitikot olettavat suuren yleisön haluavan, että paremmin ansaitsevia rankaistaan kovilla veroilla.

Kaikki puolueet kannattavat koulutukseen ja osaamiseen satsaamista, mutta jostain syystä osaajan palkasta ei saisi jäädä käteen juuri mitään muuta kuin työniloa. Fiksu saa kyllä olla, muttei hyvin toimeentuleva. Progression ankaruutta Suomessa korostaa se, että julkisten palveluiden, kuten päivähoitomaksujen perusteena ovat brutto- eikä nettotulot. Koulutettu keski- tai hyvätuloinen pienten lasten vanhempi voi kokea joutuvansa palvelumaksujen kautta jopa kaksinkertaisen progression kohteeksi.

Kansainvälisesti vertailtuna Suomi on edelleen hyvin pienten tuloerojen maa. Verotuksen progressiota on varaa selvästi loiventaa. Kaikki me ymmärrämme, että verotuloilla saadaan aikaan paljon hyviä asioita peruskoulusta terveydenhuoltoon. Mutta jos veroihin ja veroluonteisiin maksuihin menee jo yli puolet lisätyöstä saadusta tulosta, kuka haluaa enää ponnistella? Missä menee kohtuullisuuden raja?

Aivan kaikki suomalaiset on pidettävä mukana kelkassa, myös osaajat. He maksavat jo nyt eurooppalaisittainkin korkeaa ansiotuloveroa.

 

Diabeteshoidon alueellisesta tasa-arvosta on huolehdittava

15.9. lähetetty tiedote

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma on jättänyt 15.9. kirjallisen kysymyksen diabeteshoidon alueellisesta tasa-arvosta. Hän kehottaa sosiaali- ja terveysministeriötä turvaamaan modernin hoidon saatavuuden kaikkialla Suomessa.

Tyypin 1 diabetes kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää merkittävästi siihen liittyvien pitkäaikaiskomplikaatioiden takia. Se on merkittävä dialyysihoidon, näkövammaisuuden ja alaraaja-amputaatioiden aiheuttaja sekä riskitekijä myös sepelvaltimotaudin kehittymisessä.

”Tutkimusten mukaan tärkein ehkäisevä keino näiden komplikaatioiden syntymisessä on mahdollisimman hyvä glukoositasapaino. Sen seurannan kulmakivenä on oman motivaation lisäksi itsetehdyt verensokerimittaukset ja moderni insuliinihoito, eli pumppu- tai monipistoshoito. Tyypin 1 diabetekselle on kuitenkin tyypillistä verensokerin nopea ja arvaamaton käyttäytyminen, vaikka hiilihydraattien arviointi ja insuliinin annosteluperiaatteet olisivatkin kunnossa”, Kauma toteaa.

Monipistoshoidossa potilaan on pistettävä insuliinia 5–8 kertaa sekä sormenpäihin 4–10 kertaa päivässä. Pistemittaus ei kuitenkaan anna tietoa siihen, mihin suuntaan sokeritasapaino on muuttumassa. Nykyaikaisempi tapa seurata kulloistakin verensokeritasoa on käyttää sensoria eli laitetta, joka mittaa jatkuvasti verensokeritasoa. Verensokerin saa selville lukijalla ilman sormenpäästä otettavaa verinäytettä. Vielä edistyksellisemmät sensorit ovat yhteydessä pumpun kanssa, joka hälyttää liiallisista verensokerin vaihteluista. Tulevaisuudessa pumput tulevat myös annostelemaan insuliinin verensokeriarvojen mukaisesti.

”Tämän suhteen diabeteksesta kärsivät suomalaiset ovat kuitenkin tällä hetkellä eriarvoisessa asemassa asuinkunnastaan riippuen. Hoidon apuvälineet kustantaa kotikunta, mutta sensoreita myönnetään tällä hetkellä hyvin rajoitetusti niiden korkean hinnan vuoksi”, Kauma toteaa.

”Modernin sensorin lisäkustannus on vähintään 1000 euroa vuodessa verrattuna perinteiseen hoitoon. Paremman hoidon tuottamat säästöt tulevat ajan kuluessa, sillä komplikaatiot, sairauslomat sekä ennenaikaiset eläköitymiset vähenevät”, Kauma toteaa.

Toisaalta käytännöt vaihtelevat alueittain, sillä esimerkiksi Lapin sairaanhoitopiirissä sensoreita on hankittu enemmän kuin Pohjois-Pohjanmaalla. Myös Helsinki on ollut hyvin tiukka laitteiden myöntämisessä.

”Ruotsissa uuden hoitoteknologian käyttöön on siirrytty Suomea nopeammin, vaikka esimerkiksi Lapin sairaanhoitopiiri onkin toiminut kotimaisena alan edelläkävijänä. Kuntien suhtautuminen asiaan on selvästi muuttumassa, mutta hitaasti ja eri tahtiin”, Kauma toteaa.

Kokoomusedustajat: Opiskelijavalintojen uudistuksessa edettävä harkiten

8.9. lähetetty tiedote

Kokoomusedustajat: Opiskelijavalintojen uudistuksessa edettävä harkiten

Kokoomuksen kansanedustajat Pia Kauma, Markku Eestilä, Harri Jaskari, Jukka Kopra, Sanna Lauslahti, Sari Raassina, Kari Tolvanen ja Eero Suutari ovat jättäneet 7.9. kirjallisen kysymyksen opiskelijavalintojen uudistamisesta. He kehottavat opetus- ja kulttuuriministeriötä etenemään harkiten reformissa, jonka mukaisesti pitkää valmentautumista vaativista opiskelijavalinnoista pyritään luopumaan vuoteen 2018 mennessä. Muutokset tulevat vaikuttamaan lähivuosina kymmenien tuhansien suomalaisnuorten elämään ja opintosuunnitelmiin.

”Vaikka uudistuksessa on useita positiivisia piirteitä, olen huolestunut niistä lukio- ja ammattikouluikäisistä nuorista, erityisesti pojista, jotka eivät ole vielä innostuneet hakemaan hyviä arvosanoja ja joiden voidaan katsoa alisuoriutuvan ennen korkeakouluvalintoja”, Kauma toteaa.

”Nykyiseen pääsykoejärjestelmään liittyvien kalliiden valmennuskurssien on nähty luovan eriarvoisuutta, mutta jatkossa vastaava liiketoiminta todennäköisesti siirtyy lukio- ja ammattikouluihin”, Kopra lisää.

”Kun arvosanoista halutaan parhaat mahdolliset, saattaa myös keskiasteen koulutuksen suorittamisaika ja työelämään siirtyminen monilla venyä. Tämän seurauksena uudistuksen hyöty voikin jäädä odotettua vähäisemmäksi”, jatkaa Lauslahti.

”Lukion ja ylioppilaskirjoitusten aikaan perheissä saattaa olla nuoresta itsestään riippumattomia häiriötekijöitä, jotka vaikeuttavat keskittymistä ja hyviin arvosanoihin yltämistä”, Eestilä muistuttaa.

”Vielä ylioppilaskirjoitusten aikaan läheskään kaikilla ei ole tiedossa, mikä ammatti tai ala on loppujen lopuksi se kaikkein kiinnostavin ja sopivin. Siksi joissakin Euroopan maissa, kuten Sveitsissä, kaikki pääsevät ensimmäisenä vuonna yliopistoon ja karsinta on vasta toisen vuoden alussa. Miksi ei meilläkin voitaisi kokeilla vastaavaa mallia?” kysyy Jaskari.

”Pääsykokeita voi myös pitää hyvänä motivaatiomittarina tietyllä alalla opiskeluun, jolloin niistä luopuminen voi potentiaalisesti lisätä opiskelun keskeyttämistä sekä heikentää oppimistuloksia. Motivaation mittaaminen on tärkeää esim. lääketieteessä, jossa monialaisen tiedon soveltaminen on oleellista opinnoissa onnistumisessa”, toteaa Raassina.

”On hyvä, että nuorten pääsyä yliopistoihin ja korkeakouluihin uudistetaan, mutta samalla on tärkeää pitää yllä monenlaisia sisäänpääsyreittejä sekä ottaa oppia hyväksi todetuista käytännöistä muualla Euroopassa”, kansanedustajat toteavat.

 

Lisätietoja:

Pia Kauma, puh. 050 574 6764
Markku Eestilä, puh. 050 027 5689
Harri Jaskari, puh. 050 512 2874
Sanna Lauslahti, puh. 050 512 2380
Jukka Kopra, puh. 040 051 5066
Sari Raassina, puh. 050 523 2808
Eero Suutari, puh. 050 512 0594
Kari Tolvanen, puh. 040 583 5501