Opintotukien leikkaaminen on törkeää – vai onko?

Opiskelijat ovat nousemassa barrikadeille, koska hallitus on tekemässä opiskelijan kukkaroon ison loven. Opintoraha pienenee 250 euroon kuussa, kun se nykyisin on ollut enimmillään 337 euroa kuussa, ja tuki siirtyy lainapainotteiseksi. Opintolainaa on voinut nostaa 400 euroa kuussa, tulevaisuudessa 650 euroa. Tukikuukaudet vähenevät, ja lainahyvitykseen tulee tiukennus.

Kyllä minuakin harmittaisi, jos juuri nyt olisin opiskelija. Nykyiselläkään tuella ei pärjää, ellei saa apua vanhemmilta tai tee töitä. Ja mistä niitä töitäkään saa, kun jokaista avointa työpaikkaa kohden on satoja hakijoita. Kun uudistuksen jälkeen pitäisi vielä valmistuakin aiempaa nopeammin, on tilanne todella epäreilu.

Vai onko sittenkään?

Silläkin uhalla, että kuulostan mummolta, joka muistelee vanhoja, kerron että aloitin vuonna 1985 ensin valtiotieteellisessä ja sitten kauppakorkeakoulussa 1986. Opintorahaa en saanut, koska harkinnassa otettiin huomioon vanhempien tulot. Tuetta jääminen ei vaatinut kovin häävejä tuloja, eikä harkinnassa otettu huomioon, avaako isäpappa ihan oikeasti kukkaron nyörejään vai ei. Niinpä Joensuusta suureen pääkaupunkiin muuttaneen maalaistytön piti ottaa lainaa, joka sekin oli täysin riittämätön. Jo toisena opiskeluvuonna oli pakko mennä töihin. Toimin kirjanpitäjänä, reskontranhoitajana ja laskuttajana. Sinänsä ihan hyvissä töissä, mutta lainaa kertyi kymmeniä tuhansia markkoja, jotka inflaatiolla korjattuna voi muuttaa lähes sellaisenaan euroiksi.

Valmistuin vuonna 1990, jolloin Suomi oli ajautumassa kaikkien aikojen lamaan. Ei ollut töitä tarjolla. Neuvostoliiton kaupan romahdus ja pari muuta pikku seikkaa johti tilanteeseen, että jos ei saanut töitä, piti rahoittaa elämistä kulutusluotoilla. Kun ei ollut vielä euroaluetta, lainaprosentti oli pahimmillaan 16.

Silti olen kiitollinen edes siitä valtion takaamasta opintolainasta, jonka sain maksettua loppuun 35-vuotiaana. Ei ollut mitään lainahyvitysjärjestelmää, niin kuin nyt. Nykyäänhän pienehkön omavastuun jälkeen valtio antaa anteeksi 40 prosenttia lainasta, jos valmistuu määräajassa. Uudistuksen jälkeen hyvitys olisi 30 prosenttia.

Kun tukia on pääsääntöisesti vain parannettu vuosien mittaan, ihmisiltä tuppaa hämärtymään se, mistä on aikoinaan lähdetty. Miksi opiskelijan edes pitäisi saada veronmaksajan rahaa siitä, että hankkii ammatin itselleen? Kysyn, vaikka tiedän vastauksen. Ketään opiskelijaa ei voisi vähempää kiinnostaa, miten huono opintotukijärjestelmä oli siihen aikaan, kun he itse eivät olleet edes syntyneet. Ja antaahan korkea koulutustaso Suomelle paremmat edellytykset selvitä globaalista kilpailusta. Mutta kenen se pitäisi kustantaa?

Iso tuki korkeakouluopiskelijalle on jo se, että meillä ei ole lukukausimaksuja. Tästä tulee jatkossakin pitää kiinni, vaikka kannatankin EU-alueen ulkopuolelta tulevien maksuja. Esimerkiksi Britanniassa lukuvuodesta joutuu pulittamaan 9000 puntaa. Ja tämän päälle tulee vuotta kohden helposti vielä toinen mokoma, kun pitää myös olla katto pään päällä ja syödä jotakin.

En ole iloinen opiskelijoiden tuen leikkauksista. Siinähän puhutaan ihmisistä, joilla ei aina ole edes sitä muutamaa euroa, jolla saisi lämpimän ruoan koulun kanttiinista. Mutta toisaalta – leikataanhan nyt kaikesta muustakin. Lisäksi tuen rakenteen suunta on oikea. Sen pitääkin olla lainapainotteinen. Lisäisin myös opintotukeen sallitun työn tekemisen määrää. Vuositulorajat ovat liian alhaiset eivätkä kannusta työntekoon opiskeluaikana, vaikka monella alalla työkokemus auttaisi työpaikan saamisessa myös valmistumisen jälkeen. Sitä paitsi, ei valtiota pitäisi kiinnostaa mikään muu kuin se, että opiskelija valmistuu määräajassa.

”Helppohan se on mummoikäisten nuorten asioista huudella.” Eihän sulla ole mitään kosketuspintaa ihmisten arkeen!” Voi olla että näin on. Mutta tietoisuus siitä, että vaikka aiemminkin on tilanne näyttänyt ylitsepääsemättömältä ja silti on selvitty, voi lieventää tuskaa. Ainakin teoriassa.

Ennen lopullisia päätöksiä voisi uudistusideoita tietysti vaihteeksi kysyä myös opiskelijoilta itseltään.

Päivähoitomaksujen perusteeksi on otettava nettotulot

LÄNSIVÄYLÄ AREENA 27.-28.2.2016

Varhaiskasvatuksen maksuja koskeva lakiluonnos on lausuntokierroksella. Siinä ehdotetaan korkeimman päivähoitomaksun nostoa peräti 354 euroon. Tällä hetkellä korkein maksuluokka ensimmäisestä lapsesta on 283 euroa, joka äskettäin päätetyn indeksikorotuksen jälkeen tulee jatkossa olemaan 290 euroa.

Jos lain mahdollistama ylin maksuluokka otetaan käyttöön, maksut nousisivat nykytilanteeseen verrattuna siis jopa 22 prosentilla. Korotus on suuri, etenkin jos lapsia on monta. Se tarkoittaisi korkeaa piiloveroa niille perheille, jotka bruttotulojen perusteella kuuluvat juuri tähän korkeimpaan maksuluokkaan. Espoossa siihen kuuluu noin 35 prosenttia kunnallisessa päivähoidossa olevista lapsista.

Bruttotulojen käyttäminen perusteena päivähoitomaksuissa ei ole oikeudenmukaista, koska maassamme on progressiivinen tuloverotus. Mitä korkeammat ovat tulot, sitä suurempi on progressio – ja sitä vähemmän rahasta jää tulojen noustessa suhteellisesti katsottuna käteen. Oikeudenmukaisempaa olisi arvioida todellista maksukykyä eli sitä, kuinka paljon tuloista jää käteen. Sen takia päivähoitomaksujen perusteeksi tulee ottaa nettotulot eikä bruttotuloja.

Lakiluonnoksesta annettuun lausuntoon Espoon varhais- ja opetuslautakunta lisäsikin, että päivähoitomaksut määräytyisivät nettotulojen pohjalta, jos se ei aiheuta liikaa byrokratiaa. Kun laki tulee voimaan, tulee ajankohtaiseksi arvioida, miten suuria kertakorotuksia voidaan ylipäänsä pitää kohtuullisina. Lakihan asettaa maksukaton, mutta ei pakkoa ottaa suurimmat mahdolliset korotukset käyttöön. Maksut eivät saa ajaa lapsiperheitä tilanteeseen, jossa esimerkiksi toisen vanhemmista pitää jäädä kotiin taloustilanteen käytyä ylivoimaiseksi.

Pia Kauma

Valtuustoryhmän pj. (kok.)

Espoo

Sanna Lauslahti

Kansanedustaja (kok.)

Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan pj.

Espoo

Lähetetty iPadista