Kuinka paljon ulkomaalaiseen rakastuminen saa maksaa?

Hallitus suunnittelee tulorajan asettamista perheenyhdistämiselle. Kansainvälistä suojelua vaativalta saatetaan tulevaisuudessa vaatia 1700 euron nettotuloja kuukaudessa, jotta hän voisi tuoda lähtömaahan jääneen puolisonsa Suomeen. Jos lähtömaassa odottaa kaksi lasta, nettotulojen pitäisi olla 2600 euroa kuukaudessa.

Tulorajat tarvitaan. Turvapaikanhakijoiden määrä on yllättänyt kaikki ennusteet emmekä tiedä, kuinka suuriksi määrät vielä nousevat. Tulorajojen vastustajat eivät voi käyttää perusteluna edes sitä, että Suomi poikkeaisi muista Euroopan maista. Käytännössä yksikään EU-maa ei enää varauksetta suostu ottamaan vastaan pakolaisia. Tanskassa hyväksyttiin tammikuussa laki, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden omaisuutta voidaan takavarikoida kulujen kattamiseksi. EU:hun kuulumaton Norja lopetti jo viime vuonna perheenyhdistämisten lentokulujen maksamisen. Britanniassa juuri lisääntynyt maahanmuutto on yksi syy siihen, miksi siellä on kyllästytty Euroopan unioniin ja unionista eroamisesta äänestetään luultavasti ensi kesänä.

Suurin osa kansainvälistä suojelua tarvitsevista sekä maahanmuuttajista yleensäkin haluaa löytää paikkansa siellä, minne asettuu sekä ansaita perheensä elannon itse. Tilastojen mukaan työllistyminen ainakin Suomessa on kuitenkin hyvin hankalaa ja se vie aikaa. Ihminen ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ja pitkiä aikoja pelkästään sosiaaliturvan varassa eläminen tulee kalliiksi veronmaksajille. Lisäksi se katkeroittaa osaa kantasuomalaisista, koska he kokevat, että heidän sosiaaliturvaansa leikataan muualta muuttavien elannon rahoittamiseksi.

Mutta mikä olisi oikea summa, joka tänne tulevilta voitaisiin vaatia? Helsingin Sanomissa eilen julkaistun tilaston mukaan noin puolet suomalaisista aikuisista saa käteen alle 1700 euroa kuukaudessa. Samassa jutussa todetaan, että Suomessa pienin kokopäivätyöstä maksettu palkka on 1670 euroa kuukaudessa, josta verojen ja pakollisten maksujen jälkeen käteen jää noin 1400 euroa. Olisiko oikeampi summa vaatia siis tuo 1400 euroa tai vielä vähemmän? Vaikka 1400 euroa itse asiassa on varsin pieni määrä rahaa, etenkin jos asuu pääkaupunkiseudulla, esimerkiksi takuueläkkeellä tai toimeentulotuella elävä joutuu pärjäämään vielä paljon pienemmälläkin kuukausisummalla. Vastaus kysymykseen, paljonko, ei ole helppo, mutta ei hallituksen arvio nyt ihan metsässäkään ole.

Yhtä kohtaa viranomaisten kaavailuissa on vaikea niellä. Se liittyy suomalaisiin, jotka rakastuvat ulkomaalaisiin. Tulorajaehdon täyttäminen vaadittaisiin myös suomalaiselta, joka haluaa oleskeluluvan EU:n ulkopuolelta tulevalle ulkomaalaiselle puolisolleen. Minusta tulorajan ei pitäisi koskea suomalaisia lainkaan. Sanon näin, vaikka tämän todetessaan tietää saavansa ihmisoikeusaktivistit niskaansa: ”Suomella on perustuslaki ja olemme sitoutuneet Euroopan unioniin ja kansainvälisiin sopimuksiin, joissa ihmisiä ei saa laittaa eriarvoiseen asemaan esimerkiksi syntyperänsä perusteella!” Jos esitys nyt ylipäänsä pääsee eduskuntakäsittelyyn, aika todennäköisesti perustuslakioppineet tulevat sen tuomitsemaan perustuslain vastaisena, etenkin jos samaa edellytystä ei laiteta myös kantasuomalaisille.

Pääsäännön pitää olla, että tänne tulevan henkilön tulee jollakin järkevällä aikavälillä kyetä vastaamaan omasta toimeentulostaan. Kun on saanut elämänsä muuten raiteilleen. Miksi Suomen pitäisi tässä asiassa toimia toisella tavalla kuin muut?

Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi?

Olen ollut Espoon kuntapolitiikassa 12 vuotta. Lähdin mukaan, kun nuorin neljästä lapsestani oli juuri syntynyt. Muistan alkuajoilta erään seminaarin, jossa puhuttiin pienten lasten varhaiskasvatuksesta. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, missä sävyssä keskustelua käytiin. Lastentarhanopettajien mielestä etenkin yli 3-vuotias ja sitä vanhempi lapsi jää kaikessa jälkeen ikätovereistaan, jollei häntä tuoda päiväkotiin. Siitä sitten kärsivät kaikki, kun viimeistään esikoulussa näitä kotona kasvatettuja herranterttuja pitää erikseen opettaa. Annettiin ymmärtää, että heidän takiaan myös kaikkien ekaluokkalaisten lähtötaso alenee. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitkä tarkkaan ottaen olivat niitä korvaamattomia taitoja, joita pieni lapsia voi oppia vain päiväkodissa.

Nyt ei pidä ymmärtää väärin, mitä haluan sanoa. Arvostan suuresti laadukasta päivähoitoa ja varhaiskasvatusta. Jos meillä ei olisi subjektiivista päivähoito-oikeutta, ei minullakaan olisi uraa politiikassa tai missään muualla. Olisin ehkä joutunut valitsemaan työn ja perheen välillä, kuten äitini sukupolvi 1970-luvulla. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli voimaan kaikille alle kouluikäisille vuonna 1996. En kuitenkaan usko että silloinen lainsäätäjä arvasi, mihin laki johtaisi. Hieno uudistus, jolla pienten lasten äiditkin pääsivät työelämään, on johtanut siihen, että päiväkodista on tullut ainoa oikea ja hyväksytty lasten kasvattaja. Normi, jota suuri osa vanhemmista ei uskalla kyseenalaistaa. Ei haluta tehdä eri tavalla kuin muut, ettei oma lapsi varmasti jää paitsi jostain oleellisesta.

Tuo ensimmäinen päivähoitoseminaari pitkän ajan takaa on tullut mieleeni nyt, kun kunnissa käydään keskustelua subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Lakihan mahdollistaa ensi syksystä lähtien lasten varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen 20 tuntiin viikossa, jos vanhemmat eivät ole töissä tai opiskele päätoimisesti.

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon näyttää olevan saavutettu etu, josta on pidettävä kiinni, vaikka maailma ympärillä muuttuisi.

Opettajien ammattijärjestö OAJ on asettunut ymmärrettävästi vastustamaan oikeuden kaventamista. Vaakakupissa painavat lastentarhanopettajien työllisyys sekä pedagogiset perustelut opetuksen tarpeellisuudesta. Myös monet vanhemmat kokevat, että tässä tartutaan nyt peruuttamattomalla tavalla perheiden valinnanvapauteen. Mielipiteeseen ei tunnu vaikuttavan edes se, että alakoulussakin opetusta on vain 19 tuntia viikossa ja että oikeus kokopäivähoitoon säilyy, jos se on tarpeen lapsen kehityksen tai perheen olosuhteiden takia tai muuten lapsen edun mukaista.

Muutos meni läpi Vantaalla ja Kirkkonummella, mutta ei Helsingissä. Epävarmalta läpimeno näyttää myös Espoossa. Poliitikkona ymmärrän hyvin, että kenenkään oikeuksien rajaaminen ei lisää ehdokkaan suosiota seuraavissa vaaleissa. Tajuan myös perheiden kannalta sen, että kaikenlaiset muutokset vaikuttavat pelottavilta, etenkin jos perheessä on työttömyyttä. Mutta sitä en ymmärrä, että asiasta keskustelukin näyttää olevan hyvin polarisoitunutta. Vastustajat eivät näe asiassa mitään neuvotteluvaraa. ”Tämä on tasa-arvokysymys, josta ei jousteta. Piste.”

Tavoite on ollut, että lain toimeenpano toisi julkiselle sektorille runsaat 60 miljoonaa euroa säästöjä. Espoon kokoisessa kaupungissa muutokset koskisivat noin 5000 lasta, ja säästöjä tulisi vuositasolla 4 – 5 miljoonaa euroa. Tulevina vuosina lisäpainetta tulee maahanmuutosta. Turvapaikan saaneista perheistä monet tulevat asettumaan pääkaupunkiseudulle. Subjektiiviset oikeudet koskevat ennemmin tai myöhemmin myös heitä.

Lakimuutosta olisi tuskin tehty, jollei taloustilanne olisi se mikä se on. Silti, kotiäidin lapsena, jään miettimään peruskysymystä. Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi? Mikä on se taito, jota kumpikaan heistä ei osaa opettaa?

Onko tämäkin hallitus valitsemassa laiskan miehen tien?

Onko tämäkin hallitus valitsemassa laiskan miehen tien?

Vajaa vuosi sitten, kun monien pitkään toivoma porvarisvoittoinen hallitus otti ensiaskelia, olivat odotukset korkealla. Kerrankin hallituskoalitio, jolta oli lupa odottaa myös jotain muuta kuin veronkorotuksia ja lisää holhousta. Hallitusohjelmaan kirjattiin, että työllisyys saadaan kasvuun ja että kuntien tehtäviä karsitaan. Lisäksi päätettiin toteuttaa soteuudistus ja laittaa maan palvelurakenteet kuntoon. Vannotettiin, että kokonaisveroaste ei nouse.

No mikä on tilanne nyt? Maassa on 378 000 työtöntä, eikä merkkejä paremmasta ole näköpiirissä. Yhteiskuntasopimusneuvottelut ovat kariutuneet moneen kertaan, ja paljon puhuttu normien purkukaan ei näy tuottavan tulosta. Näyttää siltä, että kuntien tehtävien karsiminen uhkaa jäädä muutamaan sataan miljoonaan euroon, vaikka tavoite oli miljardiluokkaa.

Kun talous ei nouse ja budjetin menot on katettava jollakin, on julkisuudessa jo jonkin aikaa liikkunut spekulaatioita arvonlisäveron korotuksesta, eivätkä keskeiset ministerit ole sitä kiistäneetkään. Palataan siis laiskan miehen tielle, kuten aiemmat hallitukset. Kun mitään muuta ei keksitä, niin korotetaan sitten sitä veroa, jota on helpoin korottaa. Arvonlisäverostahan kertyy laskennallisesti valtion kassaan kaikkein eniten verotuloja, vuositasolla noin 17-18 miljardia euroa. Esimerkiksi tulojen ja varallisuuden perusteella maksettujen verojen osuus on ollut pienempi, vain 12-13 miljardia euroa vuodessa.

Veroja ei voi kuitenkaan määrättömästi korottaa ilman, että niillä on vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Yleinen arvonlisävero on meillä jo nyt peräti 24 prosentissa. Veron nosto vain nostaisi hintoja ja vaikeuttaisi etenkin pienyrittäjien elämää. Millä rahalla työttömät tai jo valmiiksi korkeita ansiotuloveroja maksavat ihmiset voivat muka ostaa kotimaisia palveluja, jos hinnat vain kohoavat? Verotason pitäisi liikkua mieluummin alas kuin ylöspäin. Missä viipyvät ne todelliset toimet yrittäjien elämän helpottamiseksi, kuten arvonlisäveron maksun muuttaminen maksuperusteiseksi tai ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen annettavat helpotukset?

Entä soteuudistus sitten? Pitäisi varmaan olla tyytyväinen, että edes jokin uudistus on nytkähtänyt liikkeelle. Olivathan viime eduskuntakauden yritykset kuntien pakkoliitoksineen ja perustuslakiongelmineen jo alun alkaen tuhoon tuomittuja. En haluaisi koko ajan vain valittaa, mutta kansalaisten terveyspalvelut takaava soteuudistus ei enää pitkään aikaan ole ollut muutosten keskiössä. Sinne ovat tulleet hallintohimmelit, joiden mukaan maa ollaan jakamassa 18 itsehallintoalueeseen. Uudistus on varmasti hyvä pienten syrjäkylien näkökulmasta, mutta suurten kaupunkien näkökulmasta itsehallintoalueille asetetut tavoitteet on jo suurelta osin saavutettu. Esimerkiksi kotikaupunkini Espoon kaltaisille isoille kaupunkikeskuksille ei ole uudistuksessa mitään hyötyä. Valtionosuusjärjestelmän kautta pääkaupunkiseutu maksaa jo nyt satoja miljoonia euroja tukena muualle maahan. Uudistus ainoastaan betonoi alueen asukkaiden roolin muun maan elättäjänä entistäkin vahvemmin. Missä on uudistuksen porkkana?

Kun eilen luin uutisen, jonka mukaan hallituspuolue keskusta lupasi yllättäen liki sata miljoonaa euroa Espoosta Helsingin Itäkeskukseen ulottuvan raideyhteyden rakentamisen, olin tietenkin iloinen ja tyytyväinen. Kun yllättyneitä ovat olleet myös korkeat päätöksentekijät ministereitä myöten, herää tietenkin kysymys, mitä tässä on taustalla. Miksi juuri nyt? Onko kyseessä pelkästään kädenojennus asuntorakentamisen vauhdittamiseksi vai ollaanko tässä tyynnyttelemässä alueen päättäjiä muiden uudistusten tuoman lisälaskun maksamisesta?

Pysäköinti helpottuu Espoossa ensi vuonna

Helsingin Sanomat Mielipide 23.12.2015

Tarmo Anttalainen kysyi, johtavatko Espoota virkamiehet (HS 21.12.). Kysymys heräsi, kun kaupunginvaltuutettu Ulla Palomäki vaati lisäämään parkkipaikkoja ja luopumaan aluepysäköintikiellosta, ja samassa jutussa kaupungin liikennesuunnittelija tyrmäsi vaatimukset (HS 19.12.).

Virkamiehet eivät johda kaupunkia. Pysäköinnin vaikeuttamiselle on tulossa loppu, ja suunta muuttuu. Espoon kaupunginvaltuusto päätti 7.12. talousarvion yhteydessä, että ”aluepysäköintikiellon korvaava suunnitelma tuodaan vuoden 2016 ensimmäisellä puoliskolla kaupunkisuunnittelulautakunnan ja teknisen lautakunnan käsiteltäväksi.” Kadut kaavoitetaan jatkossa niin leveiksi, että niihin mahtuu pysäköintipaikkoja. Myös asukasvihjeitä pysäköintipaikkojen lisäämiseksi otetaan käyttöön.

Ensi vuonna Anttalainen ja muut lapsiperheet huomaavat muutoksen myönteisesti myös arjessaan.

Pia Kauma
Valtuustoryhmän puheenjohtaja (kok.)
Espoo