Tunnelimetrolle oli hyvät perustelut

HELSINGIN SANOMAT, MIELIPIDE 12.10.2016

Pehr-Olof Lindh syyttää Espoon kokoomuksen pitkäaikaista metrovastaisuutta siitä, että Länsimetroa ei rakennettu maan päällä kulkevaksi, vaan tunnelissa (HS 11.10.). Varauksia maanpäällisille raiteille ei tehty, ja nyt kauniit merelliset maisemat jäävät metromatkustajilta näkemättä.

Käytännössä metro olisi voinut kulkea maan päällä Lauttasaaren länsirannasta Karhusaareen. Tapiolan jälkeen olisi voitu nousta pintaan Niittykummussa suunnilleen McDonaldsin kohdalla ja maan päällä olisi voitu jatkaa Matinkylään. Länsiväylän kohdalla olisi jouduttu joko kovin korkealle sillalle tai maan alle. Ja jos olisi menty maan alle, pintaan ei olisi päästy ennen Matinkylän asemaa. Siinä tapauksessa pintaan olisi päästy vasta Finnoon kosteikon reunassa.

Metro vaatii pinnassa kulkiessaan noin 30 metriä leveän alueen, ja matkaa Tapiolan länsipuolella maan pinnalla olisi tullut noin 1,2 kilometriä. Länsiväylän liittymän vaatiman rajauksen huomioiden neliömetrejä olisi menetetty noin 2500 kerrostaloasunnon verran. Valtio edellytti asuntorakentamisen lisäämistä myöntämälleen 30 prosentin avustukselle, joten lisää saatavat asuinneliöiöt oli otettava huomioon, jotta tuki todella saatiin.

Pinnassa oleva metro olisi aiheuttanut myös merkittävän estevaikutuksen. Kaikki liikenne sen yli olisi pitänyt olla eritasossa eli alikulkuina tai siltoina. Estevaikutus olisi kaupunkirakenteen kannalta ollut hankala asia. Se olisi vaikuttanut paljon toimintojen keskinäiseen sijoittumiseen sekä niiden välille järjestettävien yhteyksien sujuvuuteen ja toteutuskustannuksiin.

Espoon kokoomuksen valtuustoryhmä otti metropäätöstä tehdessään huomioon kaupunkisuunnittelun kokonaisuuden vaatimukset. Siksi päädyttiin maan alla eikä päällä kulkeviin raiteisiin.

Pia Kauma
Valtuustoryhmän pj. (Kok)
Espoo

Espoon kunnallisveroprosentti pidettävä ennallaan

RYHMÄPUHEENVUORO VALTUUSTOSSA 13.9.2016

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut!

Kokoomuksen ryhmä kannattaa kunnallisveroprosentin säilyttämistä nykyisellään 18 prosentissa. Emme vielä tiedä, miten paljon täältä pääkaupunkiseudulta tullaan vaatimaan lisää rahaa valtionosuuksien kautta maakuntiin sote- ja maakuntauudistuksen yhteydessä, joten jo siksikin on tärkeää, että nyt ei tehdä verontarkistusta ainakaan ylöspäin.

Täällä jotkut poliittiset ryhmät tulevat esittämään kunnallisveron korotusta – varmuuden vuoksi. Kokoomus ei suostu varmuuden vuoksi tehtäviin veronkorotuksiin, edes koulukorjausten osalta, koska veronkorotus ei suoraan liity investointeihin. Investoinneilla, kuten koulukorjauksilla, on oma budjettinsa ja oma rahoituksensa. Veronkorotus vaikuttaa käyttötalouteen, kuten sosiaalimenoihin, ja niiden korottamiseen ei mielestämme ole tarvetta enempää kuin on esitetty.

Kiinteistöveroprosenttien osalta toiveeni täällä oleville kansanedustajille on, että kunnallisveroprosenttien alarajojen nostoista saatavat lisätulot säilytetään jatkossakin kuntien budjeteissa. Niitä ei saa imaista valtion budjettiin, kuten pari vuotta sitten yritettiin, vaan ne on saatava käyttää täällä, missä ne kerätäänkin. Tähän voi vaikuttaa nimenomaan eduskunnassa, joten toivottavasti huomioitte tämän erityisesti perustuslakivaliokunnassa.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut!

Kokoomusryhmä haluaa nopeuttaa koulujen korjausta, ja sitä varten ryhmäjohtajat sopivat 10 miljoonan euron lisärahoituksesta viime kesäkuun kehysneuvotteluissa. Koska on ollut epäselvyyttä, mitä tämä lisäraha tarkoittaa, omalta ja kokoomuksen osalta voin todeta sen tarkoittavan, että kaikki korjauksen tarpeessa olevat koulut korjataan ja rahat niihin kyllä löydetään.Toimintatavan muutos on uuden tilapuolen johtajan Maija Lehtisen johdolla lähtenyt jo käyntiin, ja tavoitteena on ennakoida kaikki väistötilanteet aiempaa paremmin. Kallista sekä rahan että terveyden kannalta asioista tulee, kun ne tehdään suunnittelematta aivan viime tipassa. Kokoomusryhmä ei hyväksy sitä, että yksikään lapsi tai aikuinen sairastuu kouluissa tai päiväkodeissa meidän poliitikkojen päättämättömyyden tai riitaisuuden takia.

Fokuksen koulukeskustelussa on jo viimeinkin siirryttävä rakennuksista siihen, mitä seinien sisäpuolella tapahtuu. Espoohan on oppilaskohtaisissa menoissa vertailtuna kuusikkokuntien eli suurten suomalaisten kaupunkien kärjessä. Koulutuksen laatua ei kuitenkaan voi mitata pelkästään oppilaskohtaisilla budjeteilla, varsinkaan kun talous ei vielä näytä oikenemisen merkkejä. Meille tulee jo pelkästään kouluihin noin 800 lasta lisää vuodessa, joten asioita on kyettävä myös tekemään uudella tavalla. Espoo saa useita milljoonia valtionosuuksia muunmuassa laadukkaan koulutuksen ylläpitämiseen, joten on erittäin tärkeää huolehtia, että emme tee säästöjä siten, että menettäisimme näitä avustuksia.

Investointien osalta pidämme tärkeänä, että alueita kohdellaan tasapuolisesti ja että jo aloitetut hankkeet viedään loppuun. Ihmisten ei voi edellyttää asuvan tietyömailla hamaan tulevaisuuteen. Espoonlahti tarvitsee kirjastonsa ja Matinkylä-Olari uimahallinsa. Tapiolan kulttuurikeskuskuksen yhteyteen suunniteltu kaupunginteatteri on viimeinkin sisällytettävä investointiohjelmaan.

Asukasmaksujen osalta kokoomusryhmä on tyytyväinen päivähoitomaksujen jättikorotusten perumisesta. Tämä oli hyvä esimerkki siitä, että kaikkien asukasmaksujen osalta on aina arvioitava tapauskohtaisesti, mikä maksujen noston kokonaisvaikutus on. Saadaanko nostolla aidosti paikattua budjettia, vai seuraako siitä kustannusten nousu muualla? Tai onko seuraus esimerksi se, että vähävarainen eläkeläinen ei hakeudu hoitoon, koska asiakasmaksu on noussut liian korkeaksi?

Ihmisläheisyys ohjenuoraksi vanhusten kotihoidossa

LÄNSIVÄYLÄ AREENA 15.9.2016

Lehtien kuolinilmoituksista näkyy, että ikääntynyt puoliso menehtyy usein 1-2 vuoden sisällä leskeksi jäätyään. Kohtalot ovat monenlaisia, mutta yksi syy on se, että leskeksi jäänyt on saattanut jättää oman terveytensä hoitamatta jo puolisoa hoitaessaan. Yksin jääminen lisää riskiä laiminlyödä huolenpitoa entisestään. Uhkana on masentuneisuuden ja huononevan terveyden paheneva kierre.

Vaikka valtaosa espoolaisistakin ikäihmisistä haluaa asua kotona elämänsä loppuun, ja päättäjänä haluan kunnioittaa tätä toivetta, on siinä myös riskinsä. Kotihoidossa on koko Suomen tasolla ongelmana huonosta johtamisesta, hoitajien kuormittumisesta sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksista johtuvat sairauspoissaolot. Hoitajat vaihtuvat eikä pysyviä hoitosuhteita pääse syntymään. Espoossa tämä on aivan erityisen suuri haaste.

Omasta lähipiiristänikin olen nähnyt, että paras tilanne olisi, jos samat, tutut ihmiset kävisivät säännöllisesti ikääntyneen kotona. Laboratorionäytteiden ja ruokapalvelun lisäksi tulisi pitää yllä myös henkistä vireystasoa. Omaisten ohella tervetulleita olisivat vapaaehtoiset, jotka voisivat vaikka käydä lukemassa päivän lehden tai keskustelemassa arkisista asioista. Työttömyyskortistossa tai vailla opiskelupaikkaa oleva it-nörtti, usein nuori mies, taas voisi auttaa tietokoneongelmien kanssa. Muitakin on.

Vaikka teknologia ja etävideopalvelut on tuotu arkea helpottamaan, ihmisen läsnäoloa televisioruutu ei voi eikä saa koskaan korvata. Kunnallispoliitikkojen budjettineuvotteluissa keskustellaan tänäkin syksynä, kuinka paljon lisää rahaa tarvittaisiin vanhusten parempaan hoitoon. Rahanpuute ei kuitenkaan ole suurin ongelma vaan se, miten rahat käytetään ja mitä niillä saadaan aikaan.

Jos laki tai kaavoihin kangistuminen estää järjevän ja ihmisläheisen toiminnan, se on muutettava. Paljon hyvää on jo tehty, mutta kotihoidon ihmisläheisyydessä olemme ikävä kyllä vielä vasta lapsenkengissä.

Pia Kauma
Valtuustoryhmän pj. (kok.)
Kaupunginhallituksen jäsen
Espoo

Kokoomus ei ole lakkauttamassa Espoo-lisää

LÄNSIVÄYLÄ 7.-8.5.2016

Lasten kotihoidontuen Espoo-lisä on herättänyt keskustelua (Henrik Vuornos 1.5., Oili Juutila 4.5.). Poliittisten ryhmien neuvottelut 40 miljoonan euron sopeutuksesta ensi vuodelle alkavat kesäkuussa, joten ajankohta keskustelun käymiselle on mitä sopivin.

200 euron suuruista Espoo-lisää maksetaan vain alle kolmevuotiaan lapsen hoidosta. Tämän lisäksi perheet saavat 340 euron suuruisen kotihoidon tuen hoitorahan. Jos kustannuksia verrataan päivähoitoon, on talousvertailuun otettava näin ollen alle kolmevuotiaat lapset päiväkodissa. Vuoden 2015 luvuilla tarkasteltuna alle 3-vuotias lapsi maksoi päiväkodissa 16500 euroa vuodessa, josta asiakasmaksujen osuus oli 15 prosenttia. Kotona hoidettavasta alle 3-vuotiaasta lapsesta kaupungille koitui keskimäärin 7300 euron vuotuinen kustannus. Voidaan siis sanoa, että kotona hoidettava alle 3-vuotias lapsi tuli veronmaksajalle karkeasti noin puolet halvemmaksi.

Jos Espoo-lisä lakkautettaisiin, osa lapsista menisi päiväkotiin. Kun päiväkodit ovat jo muutenkin täynnä, tarvitsisimme nopeasti lisää uusia hoitopaikkoja. Yhden päivähoitopaikan laskennallinen investointikustannus on 38000 euroa.

Jos hoitoa tarkastellaan kehityspsykologian valossa, niin alle kolmevuotias lapsi ei tarvitse suurta vertaisryhmää tai mitään erityisiä virikkeitä tai opetusta kasvaakseen ja kehittyäkseen normaalisti. Sen sijaan pieni lapsi tarvitsee turvallisen kiintymyssuhteen, jonka varaan hän myöhemmin rakentaa kaikki ihmissuhteensa. Koska perheiden tarpeet vaihtelevat, on hienoa, että kaupungillamme on tarjota esimerkiksi työssäkäyville perheille myös laadukasta päiväkotihoitoa. Lakikinhan jo tätä edellyttää.

Lisäisikö Espoo-lisän lakkauttaminen pienten lasten äitien tasa-arvoa tai työllistymistä? Tuskin. Joillakin työpaikka jo toki on ja osa on niin onnekkaita, että uusi löytyisi helposti. Osa lastaan hoitavista äideistä tai isistä joutuisi kuitenkin hakemaan työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea. Kotona pienen lapsen kanssa olevista osa on etenkin tällä hetkellä piilotyöttömiä.

Kokoomukselle Espoo-lisän ylläpitäminen on ollut arvovalinta ja aito mahdollisuus valinnanvapauteen jo vuosikausia. Sen lakkauttaminen ei ole ollut ryhmämme suunnitelmissa.

Pia Kauma
Valtuustoryhmän pj (kok.)
Hanna Konttas
Kaupunginvaltuutettu (kok.)
Luokanopettaja

Länsimetrosta johtuva velkaantuminen ei saa estää homekoulujen korjausta

LÄNSIVÄYLÄ AREENA 16.-17.4.2016

Viime aikoina on taas uutisoitu espoolaiskouluista, joista on paljastunut kosteusongelmia ja hometta. Tiistilän koulun sisäilmaa tutkitaan ja luokkiin on viety ilmanpuhdistimia. Jousenkaaren koulussa alkoivat korjaukset pari kuukautta sitten. Niipperin koulu jouduttiin sulkemaan vain muutama viikko satatuhatta euroa maksaneiden korjausten jälkeen.

Vaikka osassa rakennuksista ongelmien syynä on puutteellinen vuosihuolto, isoin ongelma on se, että suuri osa kouluistamme on rakennettu 1970-80 –luvuilla. Siksi monet rakennuksista vaativat jo ikänsä puolesta korjauksia samaan aikaan. Listalla on noin 15 koulua, ja määrä kasvaa. Pitkä korjauslista on hankala, koska myös oppilasmäärät kasvavat 800-1000 lapsella vuodessa. Hätäväistötiloissa on jo nyt noin 3600 oppilasta.

Koulujen korjausta ripeässä tahdissa hankaloittaa Espoon velkaantuminen. Kun kaupunki suurenee yli 4000 asukkaalla vuodessa, on selvää että pelkillä kumipyörillä ei kaikkia voi kuljettaa. Sen vuoksi valtuusto päätti jo vuonna 2007 Länsimetron rakentamisesta. Se kuitenkin tuo lisävelkaa miljardi euroa vuoteen 2018 mennessä. Lähikuukausina päätettäväksi tulee myös raidejokeri, jonka hintalappu Espoolle on sata miljoonaa euroa.

Käyttäjät maksavat matkalippuina karkeasti puolet raideinvestoinneista. Lisäksi uudet asukkaat ja yrittäjät tuovat vero- ja elinkeinotuloja. Pitkällä aikavälillä raideinvestoinnit onneksi maksavat itsensä takaisin.

Poliittiset ryhmät neuvottelevat touko-kesäkuussa menoista, ja silloin käydään läpi myös koulujen peruskorjaustarpeet. Yksikään lapsi tai työntekijä ei saa sairastua sen takia, että kaupunki hidastelee. Korjausrahaa saadaan lisää siten, että summa säästetään jostakin muualta, otetaan velkaa, haetaan uusia rahoitusmuotoja, puretaan rahastoja tai korotetaan veroja. Kokoomukselle verojen korotus tai lisävelka eivät ole ensimmäisiä vaihtoehtoja, mutta tavalla tai toisella sairaat rakennukset korjataan.

Pia Kauma
Valtuustoryhmän puheenjohtaja (kok)

Kirsi Åkerlund Kaupunginhallituksen tila- ja asuntojaoston varapj. (kok)

Poliittista messiasta ei tule

Presidentti Tarja Halonen vieraili muutama vuosi sitten eduskunnan naisverkoston kokouksessa. Puhuimme siitä, miten tärkeää poliitikoille on julkisuus, mutta miten vaikeaa etenkin naispoliitikon on päästä puhtaasti asioiden kautta näkyviin lehtien palstoilla. Hieman pilkettä silmäkulmassaan hän totesikin, että naispoliitikolla on kolme tapaa ylittää uutiskynnys: kritisoida näkyvästi puolueensa puheenjohtajaa, laihduttaa 20 kiloa tai erota aviomiehestään.

Mikään presidentti Halosen teoriassa ei ole vuosien varrella muuttunut. Viime viikonloppuna tämä näkyi uutisoinnissa, kun kansanedustaja Elina Lepomäki ilmoitti haastavansa istuvan puheenjohtajan Alexander Stubbin kokoomuksen kesäkuun puoluekokouksessa. Haastaja Lepomäki varasti poliittisen ilmatilan käytännössä kokonaan.

Lepomäki ei toki ole tyyppiesimerkki Halosen mainitsemasta naisedustajasta. Onhän hän ollut lehdistön suosikki jo siitä lähtien, kun hän asettui ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Ja huomiotahan on saanut myös mieskansanedustaja Hjallis Harkimo, kun hän on edes vihjannut ehkä haastavansa istuvan puheenjohtaja Stubbin.

Mutta niin oli lehdistön lemmikki oli myös Alexander Stubb vuonna 2004, kun hänet noin 115 000 äänellä siivitettiin ensimmäistä kertaa europarlamenttiin. Sen jälkeen lehtimiehet kirjoittivat vuosien ajan Stubbista satoja juttuja, lähes kaikki positiivisia, kunnes hänet valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi 14. kesäkuuta 2014. Kymmenen vuotta nostoa, kunnes kaikki muuttui. Oikeastaan suhtautumisen muutos alkoi jo puoluekokousta seuraavana aamuna 15. kesäkuuta. Ja jo heinä-elokuussa oli nähtävissä, että Stubbin kuherruskuukausi lehdistön kanssa oli jäämässä harvinaisen lyhyeksi.

Muistan hyvin saman vuoden syksyltä somessa laajasti jaetun videoklipin, jossa Brysselin kokoukseen nousi mustan auton takapenkiltä pääministeri Stubb. Hän vastasi englanniksi, ranskaksi ja saksaksi toimittajien kysymyksiin niin sujuvasti, että en ole nähnyt kenenkään muun suomalaisen poliitikon pystyvän vastaavaan. Aiemmin se olisi ollut aito fanituksen aihe jo itsessään, mutta nyt tämäkin taito käännettiin negatiiviseksi. Ei ollut kuulemma mitään merkitystä, mitä niillä ulkomaan kielillä puhuu, jos ei ole mitään sanottavaa. Sama kielteisyys levisi pian myös aiemmin kiitettyyn uuteen toimintakulttuuriin, jonka Stubb oli omalla habituksellaan luonut. Siihen kuului avoimuus ja mutkaton esiintymistyyli, mutta pikku hiljaa nämäkin kääntyivät lehdistön silmissä vain merkiksi naiiviudesta, keikaroinnista ja pinnallisuudesta.

Stubb tietää varmasti itsekin tehneensä virheitä, mutta silti pudotus tuntuu radikaalilta. Viime viikonlopun lööpeissä jo mainostettiin hetkeä, jolloin hänen alamäkensä alkoi. Aukeamalla komeili tummanpuhuva kuva puheenjohtajastamme vakavamielisenä kädet ristissä.

Mitä lehdistö oikein odottaa? Mitä äänestäjät odottavat? Että tulee kauan odotettu messias, joka kävelee vetten päällä halaamaan koko Suomen kansantalouden terveeksi?

Jos näin on, niin minulla on teille ikävä ilmoitus: myöskään seuraava kokoomuksen puheenjohtaja, jos se on joku muu kuin Stubb, ei tule olemaan virheetön. Myös hän tulee olemaan liian kokematon, liian ryvettynyt, liian sulkeutunut, liian elitistinen, liian varautunut, liian kansanomainen, liian huonosti talouspolitiikkaa, ulkopolitiikkaa tai sosiaalipolitiikkaa osaava. Tai ainakin liian oikeistolainen tai vasemmistolainen. Ja jos puheenjohtaja ei vaihdu, niin sitten haukutaan puolueväki, kun ne urpot eivät näe omaa etuaan. Itse pidän hyvänä asiana, että kilpailu tulee, koska kasvogalleriakin kaipaa aika ajoin tuuletusta.

Ei silti. Samankaltaiset ylisuuret odotukset kohdistuvat aina myös muiden puolueiden puheenjohtajiin. Näin kävi myös keskustalaisen pääministerin Juha Sipilän kohdalla. Meihin suomalaisiin näyttää aina tekevän vaikutuksen miljoonia omalla työllään käärineet keski-ikäiset miehet. Aina parempi, jos kyseessä on insinööri. Sipilän kohdalla tosin jo viimeistään syksyn sote-väännössä paljastui, ettei hänkään ollut messias. Hallitus melkein kaatui, kun prosessikaaviolla ja keskustakakkaroilla johtava insinööripääministeri uhkaili presidentin juttusille menolla, kun asiat eivät lähteneetkään lutviutumaan niin kuin hän halusi.

Ja onhan meillä muitakin puheenjohtajavaaleja tulossa. Vasemmistoliitossa lehdistön lellimän Li Anderssonin tavoite on ihannevaltio, jossa ihmiset voidaan vapauttaa työnteosta kokonaan. Ja ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtajavaalissa taas – niin – ajatelkaapa itse. Onko sieltäkään tulossa messiasta?

Opintotukien leikkaaminen on törkeää – vai onko?

Opiskelijat ovat nousemassa barrikadeille, koska hallitus on tekemässä opiskelijan kukkaroon ison loven. Opintoraha pienenee 250 euroon kuussa, kun se nykyisin on ollut enimmillään 337 euroa kuussa, ja tuki siirtyy lainapainotteiseksi. Opintolainaa on voinut nostaa 400 euroa kuussa, tulevaisuudessa 650 euroa. Tukikuukaudet vähenevät, ja lainahyvitykseen tulee tiukennus.

Kyllä minuakin harmittaisi, jos juuri nyt olisin opiskelija. Nykyiselläkään tuella ei pärjää, ellei saa apua vanhemmilta tai tee töitä. Ja mistä niitä töitäkään saa, kun jokaista avointa työpaikkaa kohden on satoja hakijoita. Kun uudistuksen jälkeen pitäisi vielä valmistuakin aiempaa nopeammin, on tilanne todella epäreilu.

Vai onko sittenkään?

Silläkin uhalla, että kuulostan mummolta, joka muistelee vanhoja, kerron että aloitin vuonna 1985 ensin valtiotieteellisessä ja sitten kauppakorkeakoulussa 1986. Opintorahaa en saanut, koska harkinnassa otettiin huomioon vanhempien tulot. Tuetta jääminen ei vaatinut kovin häävejä tuloja, eikä harkinnassa otettu huomioon, avaako isäpappa ihan oikeasti kukkaron nyörejään vai ei. Niinpä Joensuusta suureen pääkaupunkiin muuttaneen maalaistytön piti ottaa lainaa, joka sekin oli täysin riittämätön. Jo toisena opiskeluvuonna oli pakko mennä töihin. Toimin kirjanpitäjänä, reskontranhoitajana ja laskuttajana. Sinänsä ihan hyvissä töissä, mutta lainaa kertyi kymmeniä tuhansia markkoja, jotka inflaatiolla korjattuna voi muuttaa lähes sellaisenaan euroiksi.

Valmistuin vuonna 1990, jolloin Suomi oli ajautumassa kaikkien aikojen lamaan. Ei ollut töitä tarjolla. Neuvostoliiton kaupan romahdus ja pari muuta pikku seikkaa johti tilanteeseen, että jos ei saanut töitä, piti rahoittaa elämistä kulutusluotoilla. Kun ei ollut vielä euroaluetta, lainaprosentti oli pahimmillaan 16.

Silti olen kiitollinen edes siitä valtion takaamasta opintolainasta, jonka sain maksettua loppuun 35-vuotiaana. Ei ollut mitään lainahyvitysjärjestelmää, niin kuin nyt. Nykyäänhän pienehkön omavastuun jälkeen valtio antaa anteeksi 40 prosenttia lainasta, jos valmistuu määräajassa. Uudistuksen jälkeen hyvitys olisi 30 prosenttia.

Kun tukia on pääsääntöisesti vain parannettu vuosien mittaan, ihmisiltä tuppaa hämärtymään se, mistä on aikoinaan lähdetty. Miksi opiskelijan edes pitäisi saada veronmaksajan rahaa siitä, että hankkii ammatin itselleen? Kysyn, vaikka tiedän vastauksen. Ketään opiskelijaa ei voisi vähempää kiinnostaa, miten huono opintotukijärjestelmä oli siihen aikaan, kun he itse eivät olleet edes syntyneet. Ja antaahan korkea koulutustaso Suomelle paremmat edellytykset selvitä globaalista kilpailusta. Mutta kenen se pitäisi kustantaa?

Iso tuki korkeakouluopiskelijalle on jo se, että meillä ei ole lukukausimaksuja. Tästä tulee jatkossakin pitää kiinni, vaikka kannatankin EU-alueen ulkopuolelta tulevien maksuja. Esimerkiksi Britanniassa lukuvuodesta joutuu pulittamaan 9000 puntaa. Ja tämän päälle tulee vuotta kohden helposti vielä toinen mokoma, kun pitää myös olla katto pään päällä ja syödä jotakin.

En ole iloinen opiskelijoiden tuen leikkauksista. Siinähän puhutaan ihmisistä, joilla ei aina ole edes sitä muutamaa euroa, jolla saisi lämpimän ruoan koulun kanttiinista. Mutta toisaalta – leikataanhan nyt kaikesta muustakin. Lisäksi tuen rakenteen suunta on oikea. Sen pitääkin olla lainapainotteinen. Lisäisin myös opintotukeen sallitun työn tekemisen määrää. Vuositulorajat ovat liian alhaiset eivätkä kannusta työntekoon opiskeluaikana, vaikka monella alalla työkokemus auttaisi työpaikan saamisessa myös valmistumisen jälkeen. Sitä paitsi, ei valtiota pitäisi kiinnostaa mikään muu kuin se, että opiskelija valmistuu määräajassa.

”Helppohan se on mummoikäisten nuorten asioista huudella.” Eihän sulla ole mitään kosketuspintaa ihmisten arkeen!” Voi olla että näin on. Mutta tietoisuus siitä, että vaikka aiemminkin on tilanne näyttänyt ylitsepääsemättömältä ja silti on selvitty, voi lieventää tuskaa. Ainakin teoriassa.

Ennen lopullisia päätöksiä voisi uudistusideoita tietysti vaihteeksi kysyä myös opiskelijoilta itseltään.

Päivähoitomaksujen perusteeksi on otettava nettotulot

LÄNSIVÄYLÄ AREENA 27.-28.2.2016

Varhaiskasvatuksen maksuja koskeva lakiluonnos on lausuntokierroksella. Siinä ehdotetaan korkeimman päivähoitomaksun nostoa peräti 354 euroon. Tällä hetkellä korkein maksuluokka ensimmäisestä lapsesta on 283 euroa, joka äskettäin päätetyn indeksikorotuksen jälkeen tulee jatkossa olemaan 290 euroa.

Jos lain mahdollistama ylin maksuluokka otetaan käyttöön, maksut nousisivat nykytilanteeseen verrattuna siis jopa 22 prosentilla. Korotus on suuri, etenkin jos lapsia on monta. Se tarkoittaisi korkeaa piiloveroa niille perheille, jotka bruttotulojen perusteella kuuluvat juuri tähän korkeimpaan maksuluokkaan. Espoossa siihen kuuluu noin 35 prosenttia kunnallisessa päivähoidossa olevista lapsista.

Bruttotulojen käyttäminen perusteena päivähoitomaksuissa ei ole oikeudenmukaista, koska maassamme on progressiivinen tuloverotus. Mitä korkeammat ovat tulot, sitä suurempi on progressio – ja sitä vähemmän rahasta jää tulojen noustessa suhteellisesti katsottuna käteen. Oikeudenmukaisempaa olisi arvioida todellista maksukykyä eli sitä, kuinka paljon tuloista jää käteen. Sen takia päivähoitomaksujen perusteeksi tulee ottaa nettotulot eikä bruttotuloja.

Lakiluonnoksesta annettuun lausuntoon Espoon varhais- ja opetuslautakunta lisäsikin, että päivähoitomaksut määräytyisivät nettotulojen pohjalta, jos se ei aiheuta liikaa byrokratiaa. Kun laki tulee voimaan, tulee ajankohtaiseksi arvioida, miten suuria kertakorotuksia voidaan ylipäänsä pitää kohtuullisina. Lakihan asettaa maksukaton, mutta ei pakkoa ottaa suurimmat mahdolliset korotukset käyttöön. Maksut eivät saa ajaa lapsiperheitä tilanteeseen, jossa esimerkiksi toisen vanhemmista pitää jäädä kotiin taloustilanteen käytyä ylivoimaiseksi.

Pia Kauma

Valtuustoryhmän pj. (kok.)

Espoo

Sanna Lauslahti

Kansanedustaja (kok.)

Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan pj.

Espoo

Lähetetty iPadista

Kuinka paljon ulkomaalaiseen rakastuminen saa maksaa?

Hallitus suunnittelee tulorajan asettamista perheenyhdistämiselle. Kansainvälistä suojelua vaativalta saatetaan tulevaisuudessa vaatia 1700 euron nettotuloja kuukaudessa, jotta hän voisi tuoda lähtömaahan jääneen puolisonsa Suomeen. Jos lähtömaassa odottaa kaksi lasta, nettotulojen pitäisi olla 2600 euroa kuukaudessa.

Tulorajat tarvitaan. Turvapaikanhakijoiden määrä on yllättänyt kaikki ennusteet emmekä tiedä, kuinka suuriksi määrät vielä nousevat. Tulorajojen vastustajat eivät voi käyttää perusteluna edes sitä, että Suomi poikkeaisi muista Euroopan maista. Käytännössä yksikään EU-maa ei enää varauksetta suostu ottamaan vastaan pakolaisia. Tanskassa hyväksyttiin tammikuussa laki, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden omaisuutta voidaan takavarikoida kulujen kattamiseksi. EU:hun kuulumaton Norja lopetti jo viime vuonna perheenyhdistämisten lentokulujen maksamisen. Britanniassa juuri lisääntynyt maahanmuutto on yksi syy siihen, miksi siellä on kyllästytty Euroopan unioniin ja unionista eroamisesta äänestetään luultavasti ensi kesänä.

Suurin osa kansainvälistä suojelua tarvitsevista sekä maahanmuuttajista yleensäkin haluaa löytää paikkansa siellä, minne asettuu sekä ansaita perheensä elannon itse. Tilastojen mukaan työllistyminen ainakin Suomessa on kuitenkin hyvin hankalaa ja se vie aikaa. Ihminen ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ja pitkiä aikoja pelkästään sosiaaliturvan varassa eläminen tulee kalliiksi veronmaksajille. Lisäksi se katkeroittaa osaa kantasuomalaisista, koska he kokevat, että heidän sosiaaliturvaansa leikataan muualta muuttavien elannon rahoittamiseksi.

Mutta mikä olisi oikea summa, joka tänne tulevilta voitaisiin vaatia? Helsingin Sanomissa eilen julkaistun tilaston mukaan noin puolet suomalaisista aikuisista saa käteen alle 1700 euroa kuukaudessa. Samassa jutussa todetaan, että Suomessa pienin kokopäivätyöstä maksettu palkka on 1670 euroa kuukaudessa, josta verojen ja pakollisten maksujen jälkeen käteen jää noin 1400 euroa. Olisiko oikeampi summa vaatia siis tuo 1400 euroa tai vielä vähemmän? Vaikka 1400 euroa itse asiassa on varsin pieni määrä rahaa, etenkin jos asuu pääkaupunkiseudulla, esimerkiksi takuueläkkeellä tai toimeentulotuella elävä joutuu pärjäämään vielä paljon pienemmälläkin kuukausisummalla. Vastaus kysymykseen, paljonko, ei ole helppo, mutta ei hallituksen arvio nyt ihan metsässäkään ole.

Yhtä kohtaa viranomaisten kaavailuissa on vaikea niellä. Se liittyy suomalaisiin, jotka rakastuvat ulkomaalaisiin. Tulorajaehdon täyttäminen vaadittaisiin myös suomalaiselta, joka haluaa oleskeluluvan EU:n ulkopuolelta tulevalle ulkomaalaiselle puolisolleen. Minusta tulorajan ei pitäisi koskea suomalaisia lainkaan. Sanon näin, vaikka tämän todetessaan tietää saavansa ihmisoikeusaktivistit niskaansa: ”Suomella on perustuslaki ja olemme sitoutuneet Euroopan unioniin ja kansainvälisiin sopimuksiin, joissa ihmisiä ei saa laittaa eriarvoiseen asemaan esimerkiksi syntyperänsä perusteella!” Jos esitys nyt ylipäänsä pääsee eduskuntakäsittelyyn, aika todennäköisesti perustuslakioppineet tulevat sen tuomitsemaan perustuslain vastaisena, etenkin jos samaa edellytystä ei laiteta myös kantasuomalaisille.

Pääsäännön pitää olla, että tänne tulevan henkilön tulee jollakin järkevällä aikavälillä kyetä vastaamaan omasta toimeentulostaan. Kun on saanut elämänsä muuten raiteilleen. Miksi Suomen pitäisi tässä asiassa toimia toisella tavalla kuin muut?

Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi?

Olen ollut Espoon kuntapolitiikassa 12 vuotta. Lähdin mukaan, kun nuorin neljästä lapsestani oli juuri syntynyt. Muistan alkuajoilta erään seminaarin, jossa puhuttiin pienten lasten varhaiskasvatuksesta. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, missä sävyssä keskustelua käytiin. Lastentarhanopettajien mielestä etenkin yli 3-vuotias ja sitä vanhempi lapsi jää kaikessa jälkeen ikätovereistaan, jollei häntä tuoda päiväkotiin. Siitä sitten kärsivät kaikki, kun viimeistään esikoulussa näitä kotona kasvatettuja herranterttuja pitää erikseen opettaa. Annettiin ymmärtää, että heidän takiaan myös kaikkien ekaluokkalaisten lähtötaso alenee. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitkä tarkkaan ottaen olivat niitä korvaamattomia taitoja, joita pieni lapsia voi oppia vain päiväkodissa.

Nyt ei pidä ymmärtää väärin, mitä haluan sanoa. Arvostan suuresti laadukasta päivähoitoa ja varhaiskasvatusta. Jos meillä ei olisi subjektiivista päivähoito-oikeutta, ei minullakaan olisi uraa politiikassa tai missään muualla. Olisin ehkä joutunut valitsemaan työn ja perheen välillä, kuten äitini sukupolvi 1970-luvulla. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli voimaan kaikille alle kouluikäisille vuonna 1996. En kuitenkaan usko että silloinen lainsäätäjä arvasi, mihin laki johtaisi. Hieno uudistus, jolla pienten lasten äiditkin pääsivät työelämään, on johtanut siihen, että päiväkodista on tullut ainoa oikea ja hyväksytty lasten kasvattaja. Normi, jota suuri osa vanhemmista ei uskalla kyseenalaistaa. Ei haluta tehdä eri tavalla kuin muut, ettei oma lapsi varmasti jää paitsi jostain oleellisesta.

Tuo ensimmäinen päivähoitoseminaari pitkän ajan takaa on tullut mieleeni nyt, kun kunnissa käydään keskustelua subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Lakihan mahdollistaa ensi syksystä lähtien lasten varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen 20 tuntiin viikossa, jos vanhemmat eivät ole töissä tai opiskele päätoimisesti.

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon näyttää olevan saavutettu etu, josta on pidettävä kiinni, vaikka maailma ympärillä muuttuisi.

Opettajien ammattijärjestö OAJ on asettunut ymmärrettävästi vastustamaan oikeuden kaventamista. Vaakakupissa painavat lastentarhanopettajien työllisyys sekä pedagogiset perustelut opetuksen tarpeellisuudesta. Myös monet vanhemmat kokevat, että tässä tartutaan nyt peruuttamattomalla tavalla perheiden valinnanvapauteen. Mielipiteeseen ei tunnu vaikuttavan edes se, että alakoulussakin opetusta on vain 19 tuntia viikossa ja että oikeus kokopäivähoitoon säilyy, jos se on tarpeen lapsen kehityksen tai perheen olosuhteiden takia tai muuten lapsen edun mukaista.

Muutos meni läpi Vantaalla ja Kirkkonummella, mutta ei Helsingissä. Epävarmalta läpimeno näyttää myös Espoossa. Poliitikkona ymmärrän hyvin, että kenenkään oikeuksien rajaaminen ei lisää ehdokkaan suosiota seuraavissa vaaleissa. Tajuan myös perheiden kannalta sen, että kaikenlaiset muutokset vaikuttavat pelottavilta, etenkin jos perheessä on työttömyyttä. Mutta sitä en ymmärrä, että asiasta keskustelukin näyttää olevan hyvin polarisoitunutta. Vastustajat eivät näe asiassa mitään neuvotteluvaraa. ”Tämä on tasa-arvokysymys, josta ei jousteta. Piste.”

Tavoite on ollut, että lain toimeenpano toisi julkiselle sektorille runsaat 60 miljoonaa euroa säästöjä. Espoon kokoisessa kaupungissa muutokset koskisivat noin 5000 lasta, ja säästöjä tulisi vuositasolla 4 – 5 miljoonaa euroa. Tulevina vuosina lisäpainetta tulee maahanmuutosta. Turvapaikan saaneista perheistä monet tulevat asettumaan pääkaupunkiseudulle. Subjektiiviset oikeudet koskevat ennemmin tai myöhemmin myös heitä.

Lakimuutosta olisi tuskin tehty, jollei taloustilanne olisi se mikä se on. Silti, kotiäidin lapsena, jään miettimään peruskysymystä. Miksi äiti tai isä ei enää kelpaa varhaiskasvattajaksi? Mikä on se taito, jota kumpikaan heistä ei osaa opettaa?