Ruokabonuksilla ruumisarkkuja?

Euroopan komission mielestä suomalainen päivittäistavarakauppa on poikkeuksellisen keskittynyttä. S- ja K-ryhmän yhteenlaskettu markkinaosuus oli vielä 1990-luvun alussa 55 prosenttia, mutta nyt se on kivunnut jo yli 80 prosenttiin. Se, että kaksi suurta kauppaketjua hallitsee näinkin suurta markkinaa, ei välttämättä itsessään ole lain vastaista. Mutta se, että käyttää määräävää markkina-asemaansa väärin, sen sijaan on.

Mikä sitten on määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä? Eduskunnan käsittelyssä on paraikaa kilpailulain muutos. Sen mukaan määräävässä markkina-asemassa on toimija, jonka markkinaosuus on yli 30 prosenttia. Väärinkäyttöä taas on se, se, että esimerkiksi myy jotain tuotetta alle tuotantohintojen. Samoin se, että suosii jotain tuottajaa muihin nähden antamalle sille alennuksia, jotka eivät perustu kustannussäästöihin.

Käyttävätkö K- ja S-ryhmä sitten tällä hetkellä määräävää markkina-asemaansa väärin? Tähän pystyvät vastaamaan parhaiten ne, jotka ketjujen kanssa ovat asioineet. Elintarvikkeen päätyminen kaupan hyllylle on pitkä prosessi, johon sisältyy monenmoista toimijaa ja välikättä. Jotta siitä saisi selkoa, on koko ketju on purettava eri vaiheisiin. Asiaa tutkineiden mukaan juuri kaupan asema on vahvistunut selvästi 2000-luvulla, jos sitä siis verrataan tuottajatasoon tai elintarviketeollisuuteen.

Me Suomessa olemme tottuneet siihen, että kaksi isoa ryhmittymää hallitsee ruokakauppaa. Olemme pitkälti alistuneet siihen, hyväksyneet sen ja tavoitelletkin sitä. “Meillä on täällä niin pitkät etäisyydet, että on pelkästään suomalaisten etu antaa ruokakauppa sellaisten isojen ketjujen hoidettavaksi, jotka hallitsevat logistiikan”, sanovat jotkut.

Mutta kenen etu kaupan keskittyminen todella on? Ei ainakaan sen, joka siitä ruuasta maksaa. Suomessa on moniin muihin EU-maihin nähden korkea ruuan hintataso, joka ei selity pelkästään korkealla arvonlisäverolla. Ilman veroakin on ruuan hinta meillä noussut viime vuosina yleistä hintatasoa nopeammin.

Kaupan aseman korostuminen ei ole mitenkään yllättävää, jos ajatellaan vaikkapa erilaisia kanta-asiakkuuksia. Ruuasta kertyneillä bonuksilla tai oikealla etukortilla voi esimerkiksi viettää mukavan yön edulliseen hintaan ruokakauppaan kytkeytyvän ketjun hotellissa. Kun pienet maakuntien yrittäjät eivät voi myydä hotelliyötä yhtä halvalla, onko kyse määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä?

Entä kun paikkakunnalla on kaksi silmälasiyrittäjää, joista vain toinen on pisteohjelmassa? Kun ketjukonsernit hoitavat ihmisen tarpeet nykyään kirjaimellisesti kehdosta hautaan, voi ruokabonuksilla ainakin teoriassa saada alennusta jopa ruumisarkusta. Mutta kuinka reilua tällainen kauppa oikein on, erityisesti niiden hautausurakoitsijoiden kannalta, jotka eivät ole etuohjelmissa mukana?

Myös kuntien päättäjät ovat merkittävässä roolissa. Kun uusia alueita kaavoitetaan ja prosessia rahoitetaan maanmyyntituloilla, usein toiselta puolelta neuvottelupöytää löytyy juuri se ison ketjun toimija. Pienillä ei riitä rahaa eikä rahkeita. Merkittävä kaupan keskittymistä lisäävä päätös on myös viinakaupan sijainti: Kuinka kätevää onkaan piipahtaa juomaostoksille Alkoon, kun se sijaitsee niin näppärästi ketjukaupan vieressä!

Jos tavoitteena on, että kaupankäynti on reilua kaikille ja että hinnat saataisiin myös pitkällä aikavälillä kuriin, nyt käsittelyssä oleva kilpailulain muutos ei ehkä yksin riitä. Hyvä alku se kuitenkin on.

Itsehän me tietysti päätämme, mihin vähät pennosemme käytämme. Mutta jos samanlainen kaupan keskitystrendi vielä jatkuu, niin pian olemme tilanteessa, jossa kaikkien muiden ostosten lisäksi ajamme S- tai K-merkkisillä autoilla eikä muuta tarjontaa enää edes ole. Sitäkö me haluamme?