Pitääkö valtion tukea kannattamattomia bisneksiä?

Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Suomen valtio ei aio tukea STX-Suomen telakkaa 50 miljoonalla eurolla telakkayhtiön miljardikauppojen varmistamiseksi, en ollut uskoa korviani. Mitä ihmettä – miksi ei?

Niin kuin usein käy, tässäkään tapauksessa julkisuudesta saadut tiedot eivät antaneet oikeaa kuvaa tilanteesta. Eipä ihme, että monet ajattelivat, että olipa tyhmä päätös. Tilanteen koko kuva on onneksi täydentynyt pikku hiljaa.

Itselläni oli mahdollisuus osallistua tiistaina 8.1. eduskunnan talousvaliokunnan kokoukseen, jossa käsiteltiin juuri tätä Ranskalle mennyttä luksusristeilijäkauppaa. Vaikka kielteinen päätös oli alkuun vaikuttanut kummalliselta, olen sitä mieltä että hallituksen talouspoliittinen ministeriryhmä teki oikean päätöksen, kun se ei lähtenyt tukemaan STX-Suomea 50 miljoonan euron pääomalainalla.

Miksi? Koska olen nyt vakuuttunut siitä, että päätöstä tehdessä kaikki laillisesti ja moraalisesti mahdolliset keinot oli käyty läpi. En myöskään usko, että valtio olisi selvinnyt pelkästään tällä summalla. 50 miljoonaa euroa olisi ollut vasta päänavaus sille, millainen rahareikä kyseisistä bisneksistä suomalaisille veronmaksajille olisi tullut.

Julkisuudessa esitetty väite, että kymmenettuhannet työpaikat olisi saatu ostettua 50 miljoonalla eurolla, ei pidä paikkaansa. 50 miljoonan lainaan asia ei kaatunut, vaan huomattavasti suurempiin summiin eli siihen, että STX-yhtiö ei halunnut normaaliin tapaan pääomittaa Turun-telakkaansa. Telakkayhtiön taloudellinen tilanne on ollut jo pitkään huono. Se ei ole mikään salaisuus.

Jos valtio lähtee tukemaan jotain liiketoimintaa tai yritystä, sillä pitäisi olla ainakin varmuus siitä, että pääomistaja eli tässä tapauksessa korealainen omistaja sitoutuu kehittämään toimintaa nimenomaan täällä Suomessa pitkällä aikavälillä. Tämä tarkoittaa myös rahallista tukemista ja pääomittamista. Sitä miksi korealainen omistaja ei tukenut juuri suomalaista tytäryhtiötään, vaikka ranskalaista tukikin, voidaan tietysti spekuloida.

Suurristeilijöiden rakentaminen on raskaasti valtioiden tukemaa liiketoimintaa, joka on hyvin vaikea saada kannattavaksi. Ranskassa presidentti Sarkozy teki vuonna 2008 päätöksen, jonka mukaan valtion omistusosuutta telakkayhtiössä kasvatettiin merkittävästi. Ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että tämä olisi ollut fiksu päätös. Pelkkä risteilijäkaupan meneminen Ranskaan ei ole vielä todiste siitä. Toisaalta Ranskan kokoiselle valtiolle omistuksen lisäämiseen tarvittava rahamäärä suhteessa vaikkapa väestömäärään on paljon mitättömämpi investointi ja riskinotto kuin piskuiselle Suomelle.

Kun kyseessä on tuhansien henkilötyövuosien menetys, sadat alihankkijat ja yleisesti ottaen heikot talousnäkymät täällä Suomessa, on selvää, että poliitikoilla on vielä tavallistakin suurempi vastuu selvittää, olisiko jotakin voitu tehdä paremmin. Jokainen irtisanominen on myös henkilökohtainen, koko työntekijän perhettä koskettava katastrofi.

Toisaalta pitää muistaa, että samanlaisen ikävän uutisen on jo 100 000 muuta suomalaisperhettä jo joutunut kohtaamaan. Sen verran on teollisia työpaikkoja siirtynyt pois Suomesta. Jos telakkateollisuus päätettäisiin nyt ottaa valtion erityissuojelukseen tuli mitä tuli, niin miten tämä päätös perusteltaisiin kaikille muille työpaikkansa menettäneille? Eikö metsäteollisuuttakin olisi pitänyt vaalia paremmin? Ja entäpä ne seuraavaksi jonoon tulevat tuen hakijat?

Eipä silti, itse uskon siihen, että kyllä valtio voi ottaa siipiensä alle joitakin muitakin kuin huoltovarmuuden kannalta tärkeitä toimialoja, jos katsotaan, että siihen sitältyy suuri potentiaali tulevaisuudessa ja jos siitä on mahdollisuus saada kannattavaa jollakin aikavälillä. Tällä tavoin ajattelivat päättäjät myös Chilessä, kun viinintuotantoa ruvettiin tukemaan sekä Etelä-Koreassa, kun kännyköiden kokoamiseen päätettiin satsata.

Valiokunnan puheenjohtaja Mauri Pekkarinen ehdotti talousvaliokunnan kokouksen jälkeen, että valtion pitäisi mennä omistajaksi telakkayhtiö STX:än. Kyllä sekin voidaan selvittää, mutta luulenpa että lopputulema on kuitenkin se, että ei kannata.

Työskentelin aiemmin Laatukeskuksen toimitusjohtajana. Niissä hommissa vakuutuin useaan otteeseen siitä, että suomalaisessa rakennusteollisuudessa juuri laivanrakennus ja telakkateollisuus ovat se laatuosaamisen helmi.  Kyse on mestarillisesta verkostojen hallinnasta, alihankkijoiden osaamisesta ja vuosikausien aikana synnytetty infrasta. Se on asia, jota ei kannata hukata.

Arktisen meriteollisuuden ja vaikkapa öljyntorjunnan alalle voitaisiin synnyttää nykyistä laajempaa liiketoimintaa, jolla on tulevaisuuden mahdollisuuksia muun muassa Koillisväylän avautuessa säännölliselle kauttakulkuliikenteelle. En pidä mahdottomana, että sinne saataisiin luotua suuressa mittakaavassa jopa tuottavaa liiketoimintaa jääosaamisen ympärille. Ehkäpä valtiota kiinnostaisi tukea sitä?

Yleinen palkka-ale ei palvelisi talouskasvua

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö aiheutti viime viikolla aikamoisen kuhinan ilmoittamalla, että hän on valmis alentamaan omaa vuosipalkkaansa 160 000 eurosta 126 000 euroon. ”Kukin kykynsä mukaan” oli kaunis ele presidentiltä. Voi olla, että vielä kauniimpi ele olisi ollut se, että hän olisi ryhtynyt maksamaan palkastaan veroja, kuten muut suomalaiset. No  –  presidentin tarkoitus oli joka tapauksessa hyvä. Hienoa, että meillä on tällainen presidentti: hän teki jotain konkreettista eikä pelkästään puhunut kauniisti arvoista.

Kansanedustajien palkkiota ei tule alentaa, mutta en minä alentamista vastustamaankaan ryhdy

Pitäisikö esimerkiksi kansanedustajien palkkioita presidentin esimerkin innoittamana alentaa? Mielestäni ei. Asiassa on toimittu hieman turhan tunteenomaisesti. On ajateltu, että on jotenkin jaloa alentaa omaa palkkaansa ja näyttää esimerkkiä muille. Periaatteessa ymmärrän tämän, symppaan ajattelutapaa enkä kritisoi ketään. Silti asiaa olisi pitänyt malttaa pohtia analyyttisesti.

Palkkio on tällä hetkellä 6335 euroa ja päälle tulevat vielä kulukorvaukset, joista maksetaan esimerkiksi eduskuntavieraiden kahvit ja pullat. Suomalaisen keskiansio on noin 3000 euroa, joten siihen nähden kansanedustajan palkkio on korkea. Jos palkkiota kuitenkin vertaa johdon palkkoihin yksityisellä sektorilla, sitten olen jo toista mieltä. Edustajilla ei ole lounasetua eivätkä he saa lomarahoja, kuten monissa muissa työpaikoissa. Kansanedustajat eivät itse edes päätä palkkioistaan, vaan sen tekee palkkiotoimikunta.

Jos palkkiotoimikunta päättää alentaa palkkioita nyt esillä olleet viisi prosenttia, tyydyn siihen ja hyväksyn sen. Mikäpäs siinä. Sanonpa kuitenkin, että minusta se ei olisi hyvä päätös.

Pitkiä istuntovapaita voisi lyhentää

Ehdottomana plussana kansanedustajan työssä ovat pitkät istuntovapaat: esimerkiksi joululoma on peräti kuusi viikkoa. Tämä on niin suuri etuus, että jos työn tekemistä pitää lisätä, voisin hyvin olla lyhentämässä kansanedustajien lomia. Viikko tai kaksi voitaisiin ottaa sekä talvi- että kesävapaista pois.

Palkka on myös kansanedustajantyön arvostuksen mittari

En usko, että kansanedustajien arvostus ainakaan nousee, jos palkkiota lasketaan. Toiseksi: työstä saatavan korvauksen tulee vastata työn vaativuutta. Kolmanneksi: pahimmillaan ele kääntyy itseään vastaan: jotkut voivat pitää viiden prosentin pudotusta liian pienenä, ja kansanedustajia liian pienen alennuksen takia ahneina. Ehkä kansa haluaa, että palkkiota pudotetaankin 30 tai 50 prosenttia?

Kenelle esimerkkiä tulisi näyttää?

Neljänneksi: Jos lähtökohta on se, että kansanedustajien tulee presidentin vanavedessä näyttää kansalle esimerkkiä, kenelle tarkkaan ottaen sitä esimerkkiä pitää näyttää? Pieni- ja keskituloiselle palkansaajalle, virkamiehille, ammattiliitoille vai suurille johtajille?

Korkeille virkamiehille, joiden palkat maksetaan verovaroista, esimerkin näyttäminen voisi olla hyvä juttu. Voi olla ihan hyvä, että ylimpien virkamiesten palkkoja alennetaan, jos vaihtoehto on se, että joudutaan tekemään muita vielä ikävämpiä leikkauksia. Tosin pakko on huomauttaa, että ylimpien virkamiestenkin palkanalennuksilla saadaan vain marginaalisia säästöjä. Paljon muihin kuin korkeisiin virkamiehiin palkanalennuksia ei julkisella sektorilla voisi ulottaakaan. Pitää muistaa, että asiakasrajapinnassa esimerkiksi lastensuojelutyötä, sairaanhoitoa tai opetustyötä tekevä kunnan virkamies saa niin pientä palkkaa nytkin, ettei siitä ole varaa tinkiä. Jos halutaan säästöjä, pitää tehdä asiat kokonaan uudella tavalla tai luopua joistakin palveluista.

No entä suuret tai vähän pienemmät yritysjohtajat? Enpä jaksa uskoa, että he innostuisivat kollektiivisesti alentamaan palkkojaan. Miksi innostuisivat? Jos menee hyvin, niin ei ole syytäkään. Huonossa tilanteessa kannattaisi tietenkin. Hyvissä firmoissa on järjestelmät, joiden mukaan kaikki työntekijät ovat mukana edes jonkinasteisessa bonusjärjestelmässä. Se luo tunteen samassa veneessä olemisesta.

Työehtosopimusten täydellisestä sitovuudesta tulisi luopua, kuten Saksassa

Mitä taas tulee teollisuuden palkkoihin, niin en sielläkään näe palkkojen alentamista kovin fiksuna, siis kategorisena kaikkia aloja koskevana palkka-alennuksena. Palkkojen pitää vastata alan kilpailukykyä, ja jos alalla menee hyvin, ei palkkoja itseisarvollisesti pidä laskea. Minusta meillä pitäisi mennä enemmän Saksan systeemiin, jossa työehtosopimusten sitovuus etenkään palkkojen suhteen ei ole niin jäykkää. Palkat pitää pystyä sopimaan liittokohtaisesti, ja tarvittaessa yrityskohtaisesti. Se tarkoittaa, että joskus palkkoja pitää pystyä myös alentamaan. Mutta eivät kaikki alat ole tällaisia.Ja silloin ehdoton edellytys on työntekijöiden luottamus siihen, että palkkoja myös nostetaan, kun se on mahdollista.

Meidän teollisuustyöpaikoistamme 100 000 on siirtynyt muihin maihin. Viime vuosina esimerkiksi Puolaan ja Kroatiaan. Näissä maissa keskiansio on alle puolet, jopa alle kolmasosa siitä kuin meillä. Kun lukuja tarkastelee, on selvää, että emme me pelkästään palkkoja alentamalle pidä yllä kilpailukykyämme ja  työpaikkoja Suomessa. Kyllä siihen muutakin tarvitaan, kuten edullista energiaa..

Kaikki käytettävissä olevat rahat kotimaisen kysynnän lisäämiseen tarvitaan

Kaiken kaikkiaan yleisessä palkkojen alentamisessa ei ole järjen häivää etenkään nyt, kun suuri osa kulutuskysynnästä on kotimaisen kysynnän varassa. Ei palkkoja juuri nyt kannata kategorisesti nostaakaan – tietenkään – samoin perustein kuin edellä kuvasin palkkojen alentamisesta. Niinsanottu nollaratkaisu olisi hyvä juuri tässä tilanteessa. Sama koskee myös kansanedustajien palkkioita: ei korotuksia lähivuosina.

Vientisektorimme ei ole toipunut vuoden 2008 pudotuksen jälkeen ennalleen, ja vuositasolla viennistä puuttuu jopa 30 miljardia euroa.

Tilastokeskuksen mukaan maa on taantumassa, jos kahden peräkkäisen kvartaalin kasvu on negatiivista. Näin tapahtui vuoden 2012 aikana. Olemmekin nyt taantumassa, joten sen vuoksi kaikki käytettävissä olevat rahat tarvitaan, jotta ihmiset voisivat ostaa tavaroita ja erityisesti palveluita.

Millä tavalliset suomalaiset sitten ostavat, jos palkkaa ei saa sitäkään vertaa kuin nyt?