Suomen yhteisöverotus pitää muuttaa

Eduskunnassa käsitellään tällä viikolla kaikki päivät ensi vuoden budjettia.

Kun muistamme, että hallituksessa on kuusi, laidasta laitaan olevaa puoluetta, on nyt käsiteltävänä oleva paksu, keltainen kirja todellinen kompromissien kompromissi. Siitä ei pääse mihinkään. Minkään yksittäisen puolueen kädenjälki ei siinä kovin leimallisesti näy.

Suuri budjettikirja käydään eduskunnan täysistunnossa läpi hallinnonaloittain. Tämä tarkoittaa, että opetusministeri esittelee oman budjettinsa, puolustusministeri omansa, maa- ja metsätalousministeri omansa jne. Jokaisesta alasta käydään suuressa salissa keskustelu, jossa asianomainen ministeri vastaa kansanedustajien kysymyksiin.

VALTIO VELKAANTUU HURJAA VAUHTIA, MUTTA MIKSI VAIN KOKOOMUSLAISET PUHUVAT TULOJEN KASVATTAMISESTA?

Eniten olen huolissani valtion velkaantumisesta. Vuodesta 2008 ensi vuoden loppuun on valtion velka kasvanut 53 miljardista eurosta 96 miljardiin euroon eli viidessä vuodessa yli 70 prosenttia. Pelkästään ensi vuonna otamme lisää velkaa seitsemän miljardia euroa.

Kun edustajien puheenvuoroja kuuntelee, ei voi välttyä ajatukselta, että velkaantumisesta huolimatta kaikkia kiinnostaa enemmän budjetin menopuoli kuin sen tulopuoli. Tuntuu siltä, että se mistä voisimme saada tuloja lisää kiinnostaa lähes yksinomaan kokoomuslaisia. Vaikka tosiasiahan on, että kakkuhan pitää leipoa ensin, ennen kuin sen voi syödä.

YRITYSVEROTUKSEN MUUTTAMISESTA EI SAA MEILLÄ EDES KESKUSTELLA

Yksi asia minua kismittää oikein erityisesti. Vaikuttaa siltä, että yhteisöverojen, siis käytännössä yritysverojen muuttaminen tai alentaminen on meillä pyhä lehmä. Siitä ei saa puhua.

Ymmärrän sen, että periaatteessa verokilpailuun naapurimaiden kanssa ei pitäisi lähteä, mutta ei naapureiden toimenpiteitä sivuuttaakaan voi. Meillä yhteisöverokanta on 24,5 prosenttia, ja vielä vuonna 2003 yhteisöverokantamme oli peräti 29 prosenttia.

Mutta jos palataan naapurimaihin, niin Ruotsissahan hallitus päätti juuri äskettäin alentaa yhteisöveronsa 22 prosenttiin vuoden 2013 alusta lähtien. Virossa taas yhteisöverokanta on 21 prosenttia, ja mikä tärkeintä, voittovaroja ei Virossa veroteta lainkaan, mikäli ne jätetään yritykseen. Siis jos voittovaroilla kehitetään yrityksen toimintaa sen sijaan että lihotettaisiin omistajien kukkaroa.

Kun mietitään Suomen kilpailukykyä, niin yhteisöverokanta on tietenkin vain yksi toimenpide – mutta tärkeä sellainen. Nyt me olemme tuomassa vuoden 2013 budjettiin monia eri yksityiskohtia, joilla tähdätään samaan tavoitteeseen kuin sillä, että vain yksinkertaisesti alentaisimme yhteisöveroa. Yritykset voivat esimerkiksi ensi vuodesta lähtien vähentää tuotekehityskuluja verotuksessa aiempaa enemmän.

Mutta, mutta. Kenen lähtökohdista tätä toimenpidettä on suunniteltu? Suurten yritysten varmaankin, koska esimerkiksi pienyrityksen on hyvin vaikea erottaa omassa toiminnassaan sitä, mikä on aivan tavallista prosessin kehittämistä ja mikä taas on tuotekehitystä. Isoissa yrityksissä tämän jaon tekeminen on yksiselitteisempää. Tiedän tämän itsekin, kun olen aiemmissa toimissani ollut täyttämässä Tekesin rahoitushakemuksia.

JOS VOITOT JÄTETÄÄN YRITYKSEN KEHITTÄMISEEN, NIITÄ EI PITÄISI VEROTTAA – MIKSI EI EDES KOKEILLA TÄTÄ?

Oikeastaan vielä tärkeämpää kuin yritysveron alentaminen olisi minusta se, että yritykseen jätettyjä voittovaroja ei verotettaisi lainkaan. Näillä rahoilla pystyttäisiin käytännössä palkkaamaan lisää ihmisiä, jotka taas maksaisivat saamastaan palkasta veroa yhteiskunnalle ja tuottaisivat sitä kautta kansantalouteen lisää dynamiikkaa. Mutta tässä tilanteessa yhteisöveron tuotoista luopuminen, tai oikeastaan niiden lykkääminen tuonnemmaksi, olisi monien mielestä liian riskaabelia valtion menojen rahoituksen kannalta. Sen takia sitä riskiä ei uskalleta ottaa. Ja sen takia asiasta ei saisi julkisuudessa edes keskustella.

Harmillista. Me tarvitsemme muutoksia. Ja esimerkiksi tällaisia muutoksia voisimme kokeilla alkuun vaikkapa vain määräaikaisena, jolloin voisimme seurata niiden vaikutuksia sekä verokertymän että työllisyyden kannalta. Aion jatkaa asiasta puhumista.

Perustuslakivaliokunta vai perustuslakituomioistuin?

Eduskunnassa käytiin eilen aika voimakasta sanailua siitä, miten voimakasta valtaa perustuslakivaliokunta käyttää suhteessa muuhun eduskuntaan.  Puheena oli pysäköinninvalvonta ja se, kenellä sitä on oikeus harjoittaa. Perustuslakivaliokunta oli edellisellä kaudella ottanut aika voimakkaasti kantaa siihen, että pysäköintisakkojen antamisen mahdollisuus yrityksille tarkoittaisi merkittävää julkisen vallan siirtoa viranomaiselta yksityiselle toimijalle ja olisi siten Perustuslain 124 pykälän vastainen.

KOURALLINEN ASIANTUNTIJOITA KÄYTTÄÄ SUURTA VALTAA PERUSTUSLAKIVALIOKUNNASSA

Perustuslakivaliokunnan tosiasiassa poliittinen vallankäyttö on ollut esillä monesti ennenkin. Itse kun istun siellä, niin tiedän, että siellä on asiasta riippumatta melkein aina vain kourallinen valtiosääntöoikeuden asiantuntijoita, joita kuullaan asiassa kuin asiassa. Sillä tavoin valtiosääntöoikeuden tulkinnasta tulee helposti hyvin personoitunutta ja poliittista. Yksittäiset, eduskunnan ulkopuoliset asiantuntijat pyörittävät halutessaan isojakin päätöksiä.

Viime aikoina tuo vallankäytön suuruus on tullut esiin erityisesti erilaisia Euroopan rahoitusinstrumentteja käsitellessä. Jos asiantuntijajoukko on sitä mieltä, että esimerkiksi Euroopan Vakausmekanismi vie pois eduskunnan budjettivallan ja on siten Perustuslain vastainen, luo tämänsisältöinen lausunto aika merkittävän pohjan suuren valiokunnan mietinnölle. Se taas on pohjana sille, millä valtuutuksella valtionvarainministeri tai pääministeri neuvottelee asioistamme Brysselissä.

PERUSTUSLAKITUOMIOISTUINKO PAREMPI?

Toisaalta, en ole aivan varma, olisiko toinen vaihtoehto eli perustuslakituomioistuin sen parempi vaihtoehto. Tämä järjestely, jossa lain perustuslaillinen tulkinta tehdään vasta jälkikäteen, eikä etukäteen kuten meillä, on yleisemmin käytössä mm. Euroopassa. Mutta eivät nämäkään tuomarit mitään sitoutumattomia ole, vaan yleensä poliittisin perustein nimitettyjä. Ja nimenomaan aika tarkoin määriteltyä poliittista valtaa he käyttävät tarvittaessa sielläkin. Taitava asiantuntija ujuttaa oman vakaumuksellisen mielipiteensä verhoiltuna valtiosääntöön joka tapauksessa, olipa kyse sitten kummasta tahansa, perustuslakivaliokunnasta tai perustuslakituomioistuimesta.

SAKSASSA PERUSTUSLAKITUOMIOISTUIN MÄÄRITTÄÄ JOPA TARKKOJA, EUROMÄÄRÄISIÄ LUKUJA

Ja itse asiassa, jos katsotaan vaikkapa Saksan Perustuslakituomioistuimen tänään antamaa lausuntoa Euroopan kriisirahaston sopivuudesta Saksan perustuslakiin, ei voi kuin todeta, että siellä tuo jälkikäteinen vallankäyttö on jopa pidemmällä. Saksan perustuslakituomioistuinhan totesi, että Euroopan Kriisirahasto ei ole Perustuslain vastainen ja että Saksa voi tehdä sitoumuksia 190 miljardiin euroon saakka. Sen jälkeen päätökset on vietävä Saksan liittopäivien alemman kamarin hyväksyttäväksi. Olisi mielenkiintoista tietää, millä laskukaavalla he päätyivät juuri tuohon lukuun.

POLIITIKOIDEN PITÄÄ KÄYTTÄÄ SITÄ VALTAA, JOKA HEILLÄ ON, EIKÄ PIILOUTUA KAIKESSA ASIANTUNTIJALAUSUNTOJEN TAAKSE

Perustuslaki antaa valtuudet vaikka mihin, jos vain asiantuntijoilla riittää pokkaa. Sen takia meidän, jotka näissä valiokunnissa istumme, pitää muistaa, että asiantuntijat ovat vain asiantuntijoita. Poliitikot ovat ne, jotka tekevät päätökset ja kantavat niistä vastuun. Heidät – tai meidät – sinne on juuri sitä tehtävää varten demokraattisesti vaaleissa valittu.

Where do we go next in the eurozone?

Many Finns are deeply concerned about the on-going economic challenges prevalent in Europe. I share these concerns. I can assure you that we the Conservative party MPs really put a lot of effort into thinking about different possibilities that we could explore in resolving the future of the euro. What different options are there? Are there any viable alternatives for us to choose from?

Our Parliament convened especially on 19th of July, and interrupted its summer holiday, for the first time in 50 years in order to consider the different options. The discussion was genuinely open. That was an opportunity for the two opposition parties to bring to the table their alternative solutions.  Unfortunately, they didn’t. The True Finns didn’t know, and they still don’t, whether or not Finland should stay in the euro. They suggested a new, free trade area for those North European countries that fulfill the euro criteria. The leader of the Centre Party, in turn, said that their solution to the problem would be to increase the general tax level of Spain by 10 percent.

A limited free trade zone suggested by the True Finns would mean a huge leap backwards in history. The tax level of Spain, in turn, is not for us Finns to decide.

What does all this mean? It means that we don’t have any real alternatives other than the ones that we already know: Do we or do we not want to stay in the euro?

My answer to this question is a clear “yes”. We do indeed want to stay in the euro. Why? Because we are a country of only five million people and we produce only two percent of the GNP of the European Union. That is a very small fraction of the world’s economy.  We all understand that it carries less weight in the decision making of the world’s politics. However, thanks to the Finnish membership of the EU, our influence in international politics has grown tremendously.  For those who say that Sweden chose not to be in the euro zone and it has still been doing just fine, I take the view that Sweden and Finland cannot be compared. The economy of Sweden is twice as big as that of Finland and, when we still had it, the Finnish markka was never valued on the international money markets as highly as the Swedish crown. It is clear that it is misleading to say that Finland and Sweden are comparable.

What does staying in the euro mean in practice then? Does it mean sacrifices in our domestic expenditure? Does it mean that the children in schools will have to give up their daily meals or that people in elderly homes won’t have enough helping hands to take care of them? No, it doesn’t. The government budget and financial support for Europe are not as directly linked as some people imagine. Those who say that they are, are not telling you the true story.

However, I have to tell you that I am at least as irritated and angry as most Finns about the current situation in Europe. It is really unfair to support countries which have not been able to take care of their finances as well as they had promised, and with the prudence that we, here in the north, would require.

Spain is one of these countries. In the case of Spain, we have to consider the situation as a whole. In Spain the real estate boom lasted far too long before anyone realized that many of the unsold houses ended up in the hands of banks and brokers rather than in the hands of individuals.

Who should we then support in Spain? The state or the banks? That is a question which is fairly easy to answer.  At least for now. It is more reasonable to give financial support to the banks, because it is cheaper for us to try to stem the flow, when the leak is not yet beyond control. The price tag of the support to the state of Spain would be at least 4 or 5 times as high as support given to its banks.

I know that talking about bank aid makes your minds travel back in time to the 1990s, when Finland had its own bank crisis and there was really no one to help us out of that misery. We all remember that. Therefore, I want to stress that in the case of Spain now, it is not traditional bank aid that will be given directly to any bank that asks for financial support. But instead, it is a strictly limited loan that will be given only to those banks that accept the stringent conditions that will come with the money.  The conditions of the loan will be so strict that the banks will want to pay it back as soon as possible. The banks will not be getting the money directly for themselves. Instead it will come through an institution (FROB) that has been established in order to take care of the restructuring of Spanish banks and to decide which parts of the banks will be saved and which will not.  In the end, the state of Spain will guarantee the loans in case the banks themselves fail to pay back their commitments.

Anybody who has a mortgage or who has borrowed money for any purpose knows that debts cannot be paid back by taking on more and more debt. It does not work that way. In the long run, only sustainable growth, austerity, a shared banking union and new measures against corruption and tax evasion will be the right remedies for the malaise.

As the economic crisis has for a long time captured all the attention of the decision makers in Europe, many of the long term challenges have been sadly left aside. How do we keep work in Europe, as many of the production plants have already been moved to India, China and Brazil? How do we solve the growing problem of youth unemployment or an ageing population? And what will the presence of Chinese banks and investment money in Europe bring to us in the future? How should we react to all this?

These are the challenges that we Finns should be resolving together with our European partners. We do not live in separate rooms. We should not be painting ourselves into a corner, where we can find no way out.  The European Union is first and foremost a peace project.  Almost 50 years of peace, 50 years of prosperity and 50 years of progress should make us all think of it and be grateful.