Kuinka pitkälle pieni Suomi voi olla mukana suurten euromaiden rahoittamisessa?

Eilen käsiteltiin eduskunnassa jälleen kerran yksi perussuomalaisten välikysymys. Se liittyi Euroopan talouskriisiin ja siihen, että Suomen ei pitäisi olla mukana tukemassa kriisissä olevia maita, vaan sen sijaan keskittyä kotimaan ongelmiin. Kovaakin kritiikkiä saa ja pitääkin esittää, mutta silloin pitää olla selvä vaihtoehto ja suunnitelma, jolla Suomi voi selvitä, jos emme etene euromaiden kanssa yhteisesti sovitulla tavalla. Sitä ei perussuomalaisilla ole.

Eduskunnassa keskitytään kyllä Suomenkin ongelmien ratkaisemiseen, mutta emme me voi vain sulkea silmiämme Euroopan ongelmilta, ja kuvitella että kaikki paha vain itsestään katoaa näköpiiristä.

RUOTSI JA MUUT POHJOISMAAT OVAT HYÖTYNEET EUROSTA

Vastoin perussuomalaisten ajatusta eurosta on ollut Suomelle hyötyä. Se on luonut vakautta ja ennustettavuutta. Tavalliset suomalaiset ovat saaneet euron aikana esimerkiksi asuntolainansa halvemmalla kuin koskaan markka-aikana. Puheet siitä, että eihän Ruotsikaan ole ollut mukana eurossa ja se on silti pärjännyt, voi jättää omaan arvoonsa. Jokaisella euron ulkopuolisella maalla on oma tarinansa siitä, miksi juuri kyseinen maa ei ole eurossa mukana. Ruotsi taas on hyötynyt euromaiden siivellä, kuten muut Pohjoismaat, yhteisvaluutasta.

Edes silloin, kun Suomella oli markka ja Ruotsilla kruunu, markkaa ei koskaan arvostettu kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla samalla tavalla kuin kruunua. Ruotsi on Suomen tapaan hyvin riippuvainen ulkomaankaupasta, mutta Ruotsi on ollut paljon pidempään kansainvälisessä kaupassa mukana kuin Suomi ja sillä on jonkin verran monipuolisempi ulkomaankaupan rakenne kuin Suomella. Ruotsi ei siis sanalla sanoen ollut samassa tilanteessa kuin Suomi silloin, kun euroon liittymisestä piti päättää.

LIIAN HALPA JA HELPPO RAHA ON JOHTANUT RISKISIJOITUKSISSA YLILYÖNTEIHIN

Nyt kuitenkin kriisi on osoittanut, että euron tuoma vakaus ei ole ollut pysyvää. Valtionvarainministeri Urpilainen totesi eilen eduskunnassa, että jokaisessa kriisimaassa tämä kriisitauti näyttäytyy eri tavalla. Kreikassa julkinen sektori on ylivelkaantunut, Espanjassa on kyse ennen kaikkea pankkikriisistä. Joka tapauksessa taustalla on kaikkialla sama perusongelma. Lainarahaa on ollut liian helposti saatavilla, ja halpa ja helppo raha on johtanut liian suuriin riskinottoihin. Tilanne on vain saanut jatkua, kun yhteistä finanssikuria tai valvontamekanismia ei ole ollut. Ei ole kenellekään mukava uutinen, että pienten tukea tarvitsevien maiden jälkeen olemme nyt siirtyneet suurten maiden sarjaan.

ESPANJASSA TAUSTALLA ON PANKKIKRIISI SEKÄ MONIA RAKENTEELLISIA ONGELMIA

Nyt avunpyytäjien joukkoon on liittynyt Espanja. Se on Euroopan neljänneksi suurin talous, joten on selvää, että myös sopeutustoimien suuruusluokka on aivan erilainen kuin vaikkapa Kreikassa. Espanjassa aloitettiin 2000-luvun alkupuolella entisen pääministerin José María Aznarin kaudella voimakas rakentamisbuumi, jonka uskottiin olevan lääke silloiseen työttömyyteen. Rakentaminen oli kuitenkin raskaasti ylimitoitettua kysyntään nähden, ja suuri osa rakennuksista on nyt jäänyt gryndereiden ja pankkien haltuun. Samaan aikaan etenkin nuoret aikuiset asuvat vielä pitkälti yli kolmikymppiseksi vanhempiensa luona, kun heillä ei ole pienien palkkojensa turvin tai täysin varattomina mahdollista hankkia asuntoa.

Toisin kuin Kreikassa Espanjassa on vahvaa teollisuutta varsinkin maan pohjoisosissa, mutta esimerkiksi maalle tärkeä tekstiiliteollisuus ei ole kyennyt kilpailemaan Italian tai Saksan teollisuuden kanssa.

Myös Espanjasta löytyy eurokriitikoita. Jotkut ovat olleet kriittisiä eurovaluutan suhteen siksi, että Espanjalla on ollut perinteisesti läheiset kauppakumppanuussuhteet Etelä-Amerikkaan. Eurokriitikot ovat olleet sitä mieltä, että liian vahva euro on heikentänyt Espanjan kilpailukykyä etenkin Yhdysvaltoihin nähden sekä niihin maihin nähden, jotka ovat käyttäneet pääsääntöisesti kansainvälisessä kaupassaan dollareita.

Myös OECD-maiden huonoimpiin kuuluva koulutustaso sekä julkisen sektorin tehottomuus ovat ongelmia. Espanjassa on yli 8 000 kuntaa, jotka tekevät hyvin pitkälti päällekkäistä työtä maakunnallisen ja valtakunnallisen julkisen sektorin kanssa. Heikentyneet vientiluvut ja kiinteistösektorin voimakkaat ylilyönnit ovat nyt johtaneet suureen työttömyyteen. Nuorisotyöttömyyskin hipoo 50:tä prosenttia.

Nykyinen Espanjan pääministeri Mariano Rajoy vakuuttaa, että kyseessä on pankkien ongelma, ei valtiontalouden, mutta valitettavasti talouden raskaat rakenteelliset ongelmat kertovat hieman toisenlaista tarinaa, vaikka totta on, että Espanja on tehnyt sopeutustoimia huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Kreikka.

VALTIO JA PANKIT EIVÄT OLE IRRALLAAN TOISISTAAN – EIVÄT AINAKAAN KRIISEISSÄ

Valtioiden ja pankkien välinen kytkentä on kriiseissä vahva, ja niin on myös Espanjan tapauksessa. Se tarvitsee tukea nimenomaan pankkisektorin elvyttämiseen, mutta tämä tuki pitää kohdistaa pankkeihin, jotka ovat riittävän vahvoja. On valittava ne pankit, jotka ovat riittävän vahvoja selviytymiseen, ja ne, jotka eivät sellaisia ole.

Espanjan talous on kooltaan niin suuri, että sen kaatumisen seurauksen aiheuttama voimakas taantuma leviäisi suoraan koko euroalueeseen. Olen sitä mieltä, että olemme edelleen mukana euroalueiden tukemisessa kuten muutkin euromaat, ja kun valinta pitää tehdä kahden rahoitusmallin, pysyvän EVM:n vai väliaikaisen ERVV:n välillä, meidän kannattaa ehdottaa muille euromaille, että rahoitus tehdään EVM:n kautta. Silloin voimme muunmuassa rajata vastuumme paremmin, ja silloin meillä on etuoikeutettu asema velkojana heti IMF:n jälkeen.

PÄÄMINISTERI KATAINEN ON HOITANUT EUROKRIISIÄ ERITTÄIN HYVIN

Suomi on pääministeri Kataisen johdolla hoitanut eurokriisiä niin hyvin kuin sitä näissä olosuhteissa on ollut mahdollista hoitaa. Olemme olleet vahvasti eurobondeja vastaan sekä hakeneet kumppaneita muista taloutensa vakaasti hoitaneista maista kuten Saksasta. Tämä on juuri oikeanlaista politiikkaa.

MISSÄ MENEE TUKEMISEN RAJA SUURTEN MAIDEN KOHDALLA?

Silti tämänkin hätätilan hoitamisen jälkeen tulee pohtia, missä menee se raja, kuinka pitkälle esimerkiksi Suomi voi velkaantua lisää muiden maiden tukemisessa, ja olemmeko kenties jo nyt lähellä tätä rajaa.

Miksi väkivaltarikoksen uhrit unohdetaan?

Rattijuopon yliajama 11-vuotias pikkutyttö kuoli törmäyksessä saamiinsa vammoihin Kuopiossa. Lääkkeensä ottamatta jättänyt mielenterveysongelmainen puukotti täysin tuntemattoman teini-ikäisen tytön kuoliaaksi Varkaudessa. Maastopukuinen mies ampui talon katolta silmittömästi kohti ihmisjoukkoa Hyvinkäällä. Kuulostavatko otsikot tutuilta?

Nämäkin uutiset elävät hetken tiedotusvälineissä ja ihmisten huulilla. Rikoksen tehnyt, jos hän jää henkiin, passitetaan hoitoon tai lyhyeksi ajaksi vankilaan. Mutta kuka pitää huolta uhreiksi joutuneista tai uhrien omaisista, jotta he pystyisivät toipumaan ja jatkamaan elämäänsä traagisen tapahtuman jälkeen?

Yhteiskunnassamme painotetaan kyllä rikoksen tekijöiden parantamista yhteiskuntakelpoisiksi, mutta huomattavasti vähemmälle on jäänyt satsaaminen rikosten uhrien toipumiseen sekä selviytymiseen elämänsä täydellisesti mullistaneista tapahtumista.

Tarjolla on kestoltaan hyvin lyhytaikaista kriisiapua, mutta monet kokevat sen tulevan liian nopeasti ja olevan kestoltaan täysin riittämätöntä. Pitkäaikaista ja suunnitelmallista apua, joka keskittyisi uhrin auttamiseen ja elämänhallintaan, ei ole saatavilla.

Uhrien auttamisvastuuta hoitavat muun muassa ensikodit, mutta suurimman osan vastuusta kantaa raha-automaattiyhdistyksen rahoittama ja vapaaehtoisuuteen perustuva rikosuhripäivystys. Sen asiakasmäärät ovat vuosittain nousseet kovaa vauhtia, eikä rikosuhripäivystys enää pysty vastaamaan uhriksi joutuneiden huutoon. Kuulevia korvia ja auttavia käsiä ei riitä tasapuolisesti eri puolille Suomea.

Erityisesti herää kysymys, miksi olemme Suomessa niin jälkijunassa verrattuna muuhun Eurooppaan. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2011 julkaiseman tutkimuksen mukaan vain neljännes rikoksen uhreista koki saaneensa poliisilta riittävästi tietoa tukipalveluista. Vastaava luku Ruotsissa oli 74 prosenttia. Suomalaisista vakavan rikoksen uhreista vain kuusi prosenttia koki saaneensa haluamiaan tukipalveluja.

Yksi vaihtoehto palvelujen rahoitukseen olisi muodostaa samankaltainen rikosuhrirahasto kuin Ruotsissa. Rahat kerättäisiin rikoksen tekijöiltä itseltään. Tuomioistuimen antamaan päätökseen liittyisi aina summaltaan esimerkiksi 20 – 30 euron suuruinen maksu rikosuhrien auttamistyötä tekevään rahastoon. Rikoksentekijöiltä itseltään, lahjoittajilta ja osin myös valtion budjettivaroista kertyvillä rahoilla voitaisiin järjestää nykyistä suunnitelmallisemmin ja järjestelmällisemmin uhrien henkistä toipumista edesauttavaa toimintaa.

Monista eri asioista suomalaiset arvostavat kaikkein eniten juuri turvallisuutta. Rikoksen uhrien tukipalvelujen kehittäminen on erittäin keskeinen osa tätä tärkeää työtä. Nyt olisi kuitenkin syytä ryhtyä sanoista tekoihin.