Saako ministeri valehdella?

Eilen äänestettiin puolustusministeri Wallinin luottamuksesta. Hän sai eduskunnassa luottamuksen jatkaa tehtävässään äänin 95 – 59. Minulle päätös äänestää Wallinin jatkamisen puolesta eduskunnassa ei ollut itsestäänselvyys.

Kun puolustusvoimauudistusta muutama viikko sitten käsiteltiin, Wallin kertoi useaan otteeseen eduskunnassa, että Uudellamaalla sijaitsevan Dragsvikin varuskunnan säilyttämisen taustalla eivät olleet kielipoliittiset syyt. Hän vannoi ja vakuutti, että koko uudistus on tehty vain ja ainoastaan maanpuolustuksellisesta näkökulmasta. Kuitenkin vasta Perussuomalaisten, oikeuskanslerille tekemän kantelun perusteella kävi ilmi, että Dragsvikin säilyttämisen taustalla olivat nimenomaan ruotsin kieleen liittyvät syyt. Tai oikeammin – ruotsinkielisten varusmiesten perustuslailliset oikeudet saada suorittaa varusmiespalvelus omalla äidinkielellään. Semanttisesti eli sanallisesti kyseessä on hieman eri juttu, mutta asiasisällöllisesti ihan sama asia. Molemmissa kyse oli nimenomaan juuri ruotsin kielestä eikä mistään muusta. Sanatarkasti ottaen joku voi silti väittää, että Wallin ei valehdellut.

Sanottakoon vielä selvyyden vuoksi, että perustuslaki, hallintolaki tai kielilaki ei määrää, että Suomessa pitäisi olla juuri ruotsinkielinen varuskunta. Riittää, että on ruotsinkielinen joukko-osasto, ja se voi olla osa jotakin muuta varuskuntaa, kuten vaikkapa Upinniemeä. Ruotsinkielisen varuskunnan säilyttäminen ei siis sinällään ollut perustuslaillinen oikeus.

Taidan olla vähän liian kirkasotsainen kansanedustaja, mutta minusta ministerin pitää puhua täyttä totta eduskunnalle kaikissa tilanteissa. Olkoonkin, että varmasti hyvin moni kansanedustaja tietää, että kaikki ministerit haluavat käpälöidä omaa hallinnonalaansa koskevia päätöksiä. Ja että moni tässäkin kohtaa varmasti epäili, että juuri kielipolitiikastahan Dragsvikin säilyttämisessä oli kyse, vaikka sitä ei sanottu ääneen.

No miksi sitten äänestin hänen jatkonsa puolesta? Siksi, että pahimmassa tapauksessa koko hallituksen tulevaisuus olisi saattanut olla Wallinin epäluottamuslauseen jälkeen vaakalaudalla.

Jos hallitus hajoaa, siitä seuravat yleensä uudet eduskuntavaalit. Sitä en olisi halunnut enkä halua, koska minusta hallituksen pitää antaa jatkaa. Uskon, että nykyisellä hallituksella on ihan hyvät edellytykset jatkaa tehtävässään ja jopa onnistua siinä ihan kohtuullisesti. Käsillä on todella tärkeitä päätöksiä, ja niitä pitää pystyä tekemään juuri nyt. Dragsvik oli sittenkin aivan liian pieni asia vaarantamaan tämän kokonaisuuden.

Valtiontalouden pitäminen oikeassa kurssissa ynnä muut tulevat päätökset ovat niin isoja kysymyksiä, että kaikki fokus pitää olla nyt niissä. Valitsin siis pienemmän pahan tien.

Politiikassa joutuu joustamaan näköjään myös oman moraalinsa kanssa.

Finnairin johtajapalkkiot ja vähän muidenkin

Tekikö Finnairin hallitus oikein maksaessaan pari-kolme vuotta sitten runsaan kahden miljoonan euron palkkiot johtajilleen vain siitä hyvästä, että he jäävät yhtiöön silloisen toimitusjohtajan Jukka Hienosen erottua yhtiöstä? Tekikö hallitus oikein antaessaan tällaiset niinkutsutut stay-bonukset tilanteessa, jossa muu henkilökunta joutui samaan aikaan säästämään 20 miljoonan edestä omista palkoistaan?

Ei liene mikään yllätys, että julkinen mielipide on antanut palkkiopäätökselle täystyrmäyksen. Palkkioita on pidetty tosi epäreiluina jo itsessään, mutta erityisesti kun otetaan huomioon Finnairin muun henkilökunnan samaan aikaan tekemät joustot ja säästöt.

Minulle on tullut uutena kansanedustajana hieman yllätyksenä se, että poliitikot näyttävät elävän hyvin voimakkaasti julkisen mielipiteen mukaisesti. Ilmeisesti on pakko, jos meinaa säilyttää oman paikkansa eduskunnassa. Niinpä ei ole yllätys, että lähes poikkeuksetta kaikki poliitikot ovat tyrmänneet nämä palkkiot. Ymmärtäjiä ei löydy laisinkaan. Synnynnäisenä kapinallisena minun on pakko vähän kyseenalaistaa tätä ajattelua.

Mikä minusta on vaarallista Finnairin silloisen tilanteen tuomitsemisessa on se, että julkisuuteen ei ole näkynyt kuin osa siitä tilanteesta, missä Finnair silloin oli. On hirveän helppoa tuomita silloisen hallituksen päätökset, kun näkee vain pieniä siivuja siitä kokonaisuudesta, jossa silloin elettiin. Olen parin viime viikon aikana saanut kuulla monia selvityksiä Finnairin tilanteesta, ja olen sitä mieltä, että silloisella hallituksella on ollut ihan hyvät perustelut toimia niin kuin se silloin toimi. Johdon palkkiopäätöksiä ei tehty millään muotoa heppoisin perustein eikä niistä päättämässä ollut ammattitaidottomia (nais-)hallituksen jäseniä, vaikka jotkut ovat minulle niin väittäneet.

Jälkiviisaus on ihan turhaa

Pitää myös muistaa, että yhtiöiden hallitus ja johto tekevät aina päätöksiä siinä tilanteessa, jossa ne juuri silloin ovat. Ja niiden tietojen varassa, jotka silloin on käytettävissä. On hirvittävän helppoa olla jälkiviisas sen suhteen, mitä joskus vuosia sitten olisi pitänyt tehdä. En silti sano, että olisin itse tehnyt Finnairin kohdalla samat päätökset. En tiedä, koska sitä päätöstä varten minun olisi pitänyt tietää asioista vielä vähän enemmän.

Ihmiset katsovat tänä päivänä karsaasti kaikkia johdon saamia ylimääräisiä palkkioita ja etuuksia – ja se on ihan ymmärrettävää. Suomi on ollut kohtuuden yhteiskunta, ja sen takia on vaikea ymmärtää, miten jonkun ihmisen työpanos voisi olla vaikkapa satakertainen jonkun toisen työpanokseen verrattuna.

Pelkästään isänmaan edun takia harva jättää hyväpalkkaiset, mielenkiintoiset hommat

Jos kuitenkin ajatellaan yritystä, tappiolla toimivaa yritystä ja varsinkin kriisiyritystä, on sille ensiarvoisen tärkeää saada puikkoihinsa mahdollisimman hyvät johtajat. Niin myös Finnairin. Hyvät johtajat löytyvät yleensä muiden yritysten johdosta. Jos löydät hyvän johtajan, hän yleensä saa jo ennestään hyvää palkkaa ja etuuksia. Jotta hän siirtyisi uuteen tehtävään, täytyy uuden palkan ja etuuksien olla edes jollakin tavalla vertailukelpoisia entisiin nähden. Pelkästään yleisen hyvän tai isänmaan edun takia uuteen tehtävään siirtyvät ovat harvassa. Toki joku voi niinkin toimia, mutta silloinkin on korvauksen oltava jossain suhteessa entisiin.

Jos yritys, johon tuo uusi johtaja hankitaan, toimii jo valmiiksi tappiolla, ei tietenkään kannattaisi hankkia sitä uutta johtajaa kovin suurella kiinteällä kuukausipalkalla. Sehän vain kasvattaisi kulurakennetta entisestään, ja lisäisi tappioita. On parempi siirtää palkitsemisesta edes osa tulospalkkioihin, joilla voidaan samalla ohjata sitä, mihin se johtaja aikansa käyttää. Tulos- tai kannustinpalkkiota maksetaan, jos firmalla menee hyvin tai jos firman toiminta nousee syvistä tappioista oikeaan suuntaan.

Pitää myös muistaa, että parhaissa yrityksissä eivät pelkästään johtajat saa tulospalkkioita, vaan palkkiot on viety henkilöstössä alimmalle portaalle saakka. Kun menee hyvin, palkkioita tulee kaikille. Ja kun menee huonosti, niitä ei saa kukaan. Silloin kaikki tietävät, mikä juuri heidän osuutensa sen firman menestyksessä on.

Yritykset eivät toimi neitseellisillä markkinoilla

On myös muistettava, että yritykset eivät Suomessakaan toimi mitenkään neitseellisillä markkinoilla. Emme voi vain napista painamalla päättää, että lopetetaanpas nyt tämä johtajien palkitseminen ja aloitetaan palkkakeskustelu puhtaalta pöydältä. Kunpa voisimmekin. Mutta se, mitä me poliitikot voimme tehdä, on ohjata päätöksentekoa keskustelulla siihen suuntaan, että johtajienkin palkkiot pysyvät kohtuullisella tasolla eivätkä karkaa käsistä. Optioista ja muista kohtuuttomuuksista on onneksi monissa paikoissa jo luovuttu.

En siis pidä itseisarvona sitä, että kaikista johdon palkitsemisjärjestelmistä itseisarvollisesti luovutaan. Yrityksen etu on saada hyviä ja motivoituneita johtajia, jotka tekevät oikeita asioita. Palkitsemiskäytännöistä luopuminen pelkästään nykyisen julkisen keskustelun perusteella olisi minusta tyhmää politiikkaa. Ei pelkästään johtajien, vaan myös muiden yrityksessä toimivien henkilöiden kannalta. Kaikkien meidän etu on se, että yrityksemme menestyvät, koska vain menestyvä yritys voi työllistää meitä suomalaisia.

Kotihoidontuen leikkaus saisi päiväkodit pullistelemaan

Tällä viikolla on eduskunnassa keskusteltu kotihoidontuen mahdollisesta leikkaamisesta. Kyse on ollut Keskustan hallitukselle tekemästä välikysymyksestä, joka perustuu itse asiassa pelkkiin huhupuheisiin, koska mistään leikkaamisesta ei ole virallisesti päätetty. Huhupuheiden mukaan kuitenkin tähän mennessä alle 3-vuotiaille maksettu kotihoidontuki supistettaisiin koskemaan vain alle 2-vuotiaita.

Itse olen ollut aina innokas lasten kotihoidon tukija. Oma äitini oli pitkään kotiäiti ja olen itsekin ollut neljälle lapselleni pari vuotta kotiäitinä. Tällä kokemuspohjalla voin todeta, että arvostan todella paljon niitä vanhempia, jotka jäävät kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan. Se on rankkaa työtä, josta ei makseta palkkaa eikä siitä kerry eläkettä.  Omalta kohdaltani voin todeta, että olen niin työorientoitunut ihminen, että en halunnut jäädä pidemmäksi aikaa kotiin. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että jaksoin olla kotona edes sen ajan, kun kaksi nuorinta lastamme olivat ihan pieniä. Sitä aikaa ei saa koskaan enää takaisin.

Kaikille kotivanhemmuus ei kuitenkaan sovi eikä siihen pidä toisaalta ketään pakottaakaan. Sitä varten meillä on hyvä päivähoitojärjestelmä, jota pitää vain nyt jatkossakin kehittää entistä paremmaksi.

Kotihoidontuen leikkaamisella on arvioitu saatavan valtion tasolla 35-40 miljoonan euron säästöt. Esimerkiksi Espoon tapauksessa säästöt jäisivät vain teoreettisiksi, koska on arvioitu, että tuen leikkaus saisi aikaan 600 lapsen ryntäyksen päiväkoteihin. Kun jokainen uusi päiväkotipaikka maksaa noin 50 000 euroa, voi nopeasti laskemalla todeta, että siihen se valtiontason säästö sitten hupenisikin. Investointikulujen päälle tulisivat vielä tomintamenot. Espoossakin tarvittaisiin muunmuassa sata lastentarhanopettajaa lisää. Niitä ei todellakaan ole pilvin pimein tarjolla, ja nytkin on jo päikodeissa vajetta.

Ehdin jo pohtia, toisiko mahdolliseen kotihoidon tuen leikkaukseen helpotusta edes se, että nostaisimme sitten kotihoidontuen kuntalisää, Espossa siis Espoo-lisää, mutta siitäkään ei ainakaan nykyisessä muodossaan olisi ratkaisuksi. Jos vanhemmilta poistuisi oikeus vapaaseen sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt kaksi vuotta, ei tukea voitaisi nykyisellään edes myöntää yli kaksivuotiaiden hoidosta. Pitäisi keksiä jotain muuta.

En jaksa uskoa, että kotihoidon tukea leikataan, mutta jos niin käy, niin pitää sitten vain löytää ne uudet keinot tukea pienten lasten vanhempia.

Pitäisikö säätää solidaarisuusvero?

Lähiviikkoina päätetään, kuinka paljon lisäsäästöjä valtiontaloudessa pitää tehdä vielä vuoteen 2015 mennessä. Arviot ovat liikkuneet 3,5 – 5 miljardin välillä. Jos talousennuste näyttää hyvältä, selviämme vähemmälläkin. Mutta mistä nämä säästöt otetaan?

Julkisuudessa on noussut esiin muutamia yksittäisiä kohteita, joista yksikään ei kata lähimainkaan sitä miljardiluokan tarvetta, joka veronkorotuksilla ja menosäästöillä pitäisi täyttää. Jos jätetään isojen vaikutusten verot, kuten arvonlisäveron korottaminen, tämän keskustelun ulkopuolelle, voisimme nostaa esiin sellaiset esimerkit, jotka tuottaisivat valtion kassaan arviolta 30 – 50 miljoonaa euroa. On puhuttu solidaarisuusverosta ja kotihoidontuen lyhentämisestä. Viimeisimpänä avauksena tuli eilen esitys, jossa miljoonaperintöjen verotusta korotettaisiin.

Suomessa on 52000 yli sata tonnia vuodessa ansaitsevaa palkansaajaa

Otan tässä esille solidaarisuusveron. Sitä on esitetty henkilöille, jotka ansaitsevat yli 100 000 euroa vuodessa. Tämä tarkoittaa käytännössä noin 8000 euroa kuukaudessa työtuloina ansaitsevia henkilöitä, joita on esimerkiksi Kauppalehden tilastojen mukaan koko maassa noin 52000. Tällä hetkellä tällaisesta työtulosta jää käteen verojen sekä eläke- ja sosiaalimaksujen jälkeen karkeasti arvioiden 4200 – 4600 euroa, riippuen muun muassa siitä, kuinka paljon esimerkiksi kotitalous- ja muita vähennyksiä pystyy käyttämään. Ovatko nämä niin hyvät tulot, että niiden verotusta pitäisi vielä erikseen kiristää 3 – 5 prosentilla?

Jo nopea gallup lähimpien ystävieni keskuudessa osoittaa, että kaikilla on vähän eri näkemys siitä, miten paljon ylipäänsä pitää tienata, että kyseessä olisivat niin sanotut hyvät tulot. Sitä keskustelua en tässä aloita. Toteanpa nyt kuitenkin, että suomalaisen keskimääräiset ansiotulot kuukaudessa liikkuvat 3000 euron tietämissä.

Mikä on oikeudenmukaista? Korottaa tasaisesti kaikkien palkansaajien ansiotuloverotusta? Vai korottaa vain parhaiten ansaitsevien verotusta? Saksassa on esitetty jopa erillistä veroa yksineläjille, siis niille, joille ei 25 ikävuoteen mennessä ole siunaantunut lapsia. Perustelu on se, että nämä henkilöt eivät omalla ”lapsipanoksellaan” osallistu kestävyysvajeen rahoittamiseen. Siis siihen, että tulevaisuudessa meillä on muun muassa vanhuksia ja muita työelämän ulkopuolella olevia enemmän kuin niitä, jotka ovat työelämässä.

Minun näkökantani on se, että ansiotulojen verotusta ei pitäisi korottaa keneltäkään. Ei varsinkaan aivan pienituloisilta. Mutta ei muiltakaan. Se, että ansaitsee 8000 euroa kuukaudessa, on yleensä pitkän työuran seurausta ja tarkoittaa yleensä työtehtäviä, joiden kanssa kyseinen henkilö on ”naimisissa” 24 tuntia vuorokaudessa. Siis vastuullisia johto- tai asiantuntijatehtäviä, joihin pätevöityminen on merkinnyt pitkiä päiviä työelämässä ja yleensä myös uhrauksia perhe-elämän ja vapaa-ajan suhteen.

Hyvätuloisia ei kannata kadehtia – työtuloilla ei Suomessa rikastu nytkään

Suomalainen työelämä on nykyään kovaa kaikille, sitä en kiellä. Mutta siitä huolimatta suuremmasta vastuusta työpaikalla pitää pystyä myös maksamaan enemmän – ja siitä pitää jäädä myös käteen enemmän. Työtuloilla ei pääse Suomessa rikastumaan nytkään – se on syytä muistaa. Julkisuudessa tähän 100 000 euroa kuussa ansaitsevien keskusteluun on sekoittunut suurten yritysten johtajien palkat, jotka ovat usein 100 000 euroa kuukaudessa, eivätkä 100 000 euroa vuodessa. Kun puhutaan palkkojen ja palkkioiden kohtuullistamisesta ja johtajien ahneudesta, pitäisi kuitenkin nämä kaksi asiaa pitää selvästi erillään.

En katso hyvällä solidaarisuusveroa ja olen sen tuonut selkeästi esiin muun muassa eduskunnassa. Hyväksyn sen vain todella pitkin hampain. Jos siihen jostain syystä kaikesta huolimatta on pakko mennä, jotta kokonaisuus saadaan kasaan, silloinkin on pidettävä huolta siitä, että kyseessä on vain tilapäinen solidaarisuusvero, joka on voimassa maksimissaan 2-3 vuotta. Tämän jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Kerran korotetuilla veroilla kun tuppaa olemaan se piirre, että ne jäävät pysyviksi, ellei niistä sovita jo etukäteen.

Kaikissa tuloveroa koskevissa päätöksissä pitää muistaa, että jokainen meistä on mitoittanut oman elämänsä käytettävissä olevien tulojen mukaan. Suomalaisella kotitaloudella on tilastojen mukaan lainaa saman verran kuin ovat sen vuosittaiset bruttotulot.  Ja varsinkin pääkaupunkiseudulla jopa enemmän. Jos tuloihin tulee merkittäviä, ennalta-arvaamattomia muutoksia, se merkitsee monelle asuntolainaohjelman ja muiden välttämättömien menojen nopeaa sopeutamista tuloihin – siis luopumista monista asioista. Pelivaraa on yleensä todella vähän.

Oikeudenmukainen yhteiskunta on oikeudenmukainen kaikille kansalaisille

Niiden, jotka kadehtivat hyvätuloisia, on syytä muistaa, että kun puhutaan oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, se tarkoittaa yhteiskuntaa, joka ei ole oikeudenmukainen vain tietylle osalle kansalaisista, vaan kaikille kansalaisille. Olen puhunut ja tehnyt käytännössä työtä sen eteen, että köyhimpien tilannetta Suomessa parannetaan. Mutta samalla on muistettava, että yhteiskuntarauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta myös keskiluokka on pidettävä tyytyväisenä.  Siitä on etua myös niille pienempituloisille.