Onko Suomen mahdollista säilyttää hyvinvointinsa, jos talous ei kasva?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on nyt käyty. Tulos ei ollut yllätys ykköspaikan vieneen oman puolueeni Sauli Niinistön suhteen. Sen sijaan pienoinen yllätys oli Vihreiden Pekka Haaviston nousu kakkoseksi. Vielä eilisen gallupin mukaan Niinistö johti Haavistoa 65/35.

Nyt onkin sitten aika tehdä pesäeroa ehdokkaiden välillä. Mitä nämä erot ovat, ja miksi itse kannatan Niinistöä? Eroja löytyy paljonkin. Otetaan esimerkiksi kahden ehdokkaamme suhtautuminen talouskasvuun.

Pekka Haavisto kannattaa ”pienemmän talouskasvun politiikkaa”, perustaen ajatuksensa siihen, että alati jatkuva talouskasvu on tuhoisaa maapallolle. Hänen mukaansa olisi parempi perustaa tulevaisuus kohtuuden ja kestävän kehityksen polulle talouskasvun sijaan. Niinistö taas on kannattanut talouskasvua, koska se on tae sille, että voimme säilyttää sen hyvinvointiyhteiskunnan, jota olemme jo vuosikausia rakentaneet. Talouskasvulle rakentuvat myös tulevaisuuden työpaikat ja velkojen maksu.

Haaviston ajatus kestävästä kehityksestä on sinänsä kannatettava. Tietenkin se on. Mutta miten Suomi, jonka osuus esimerkiksi Euroopan bruttokansantuotteesta on parin prosentin luokkaa, voisi yksinään jättäytyä talouskasvusta, jos muut eivät sitä tee? Miten ratkaistaan kahdeksan prosentin työttömyys? Miten säilytetään suomalainen hyvinvointi? Ja pitää myös muistaa, että jos talous ei kasva, se käytännössä pienenee. Suostuvatko suomalaiset esimerkiksi siihen, että palkkoja ei koroteta ja että he joutuvat tinkimään elintasostaan, jos samaan aikaan muu Eurooppa ei siitä tingi? Eri asia on sitten se, että tulevan kestävyysvajeen, kasvavan julkisen velan ja ilmastonmuutoksen takia me joudumme tinkimään elintasostamme tulevaisuudessa muutenkin.

Talouskasvuakaan ei tietenkään pidä ajaa millä hinnalla hyvänsä. Koko ajan on pohdittava keinoja, miten voimme kasvaa ja luoda uusia työpaikkoja kestäviin ympäristöarvoihin, hyvään hallintotapaan ja laadukkaaseen johtamiseen perustuen. Ja miten jaetaan hyvinvointi eri maiden kesken? Tai kehittyneiden ja kehittyvien maiden kesken? Miten toimitaan taloudeltaan räjähdysmäisesti kasvavissa maissa, kuten Kiinassa tai Intiassa? Onko mahdollista laajentaa liiketoimintaa ja käydä kauppaa kehittyvienkin maiden kanssa eettisesti kestävin periaattein? Siis siten, että samalla ei poljeta alkuperäisväestön oikeuksia, vaan päinvastoin edistetään ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaista maailmankauppaa. Ja taistellaan korruptiota vastaan sen sijaan, että edistettäisiin sitä esimerkiksi ottamalla tai antamalla itse niitä lahjuksia?

En siis näe, että kyseessä olisi mikään nollasummapeli, jossa voisimme yksiselitteisesti vain valita jommankumman, talouskasvun tai kestävän kehityksen. Niiden välille on löydyttävä kompromissi, ja viisas presidentti ymmärtää tämän. Hän tietää, että nämäkin asiat on ratkaistava monipuolista harkintaa käyttäen, katsoen asioita samalla sekä suomalaisten että ympäröivän maailman kannalta.

Silloin kun kaksi ensimmäistä kokoomuslaista presidenttiä, Svinhufvud ja Paasikivi, valittiin presidenteiksi, Suomi oli hyvin toisenlainen maa. Vuonna 1931, kun Svinhufvud valittiin tuohon virkaan, tunsi Suomikin nahoissaan pari vuotta aikaisemmin alkaneen Suuren laman seuraukset. Paasikiven astuessa remmiin vuonna 1946 oli Suomi ja koko Eurooppa taas juuri kokenut toisen maailmansodan. Myös presidentin valtaoikeudet olivat toiset kuin nyt. Silloin saivat talousmiehet ja juristit – kuten juuri Svinhufvud ja Paasikivi – vielä käyttää osaamistaan paljon laajemmin kuin nyt – myös talousasioihin.

Vaikka presidentti ei tänä päivänä suoraan päätä talousasioista, on hänen kuitenkin ymmärrettävä maailmantalouden lainalaisuudet riittävän kokonaisvaltaisesti. Vain siten hän voi ymmärtää, mistä hyvinvointimme lähtee ja miten sitä voidaan jatkossakin rakentaa. Tämä on yksi perusedellytyksistä, joilla hän voi toimia vahvana arvojohtajana ja vaikkapa hallituksen tukena uskottavalla tavalla.

Olen Sauli Niinistön kannalla, koska minusta hän on sekä koulutuksensa että työkokemuksensa kautta pätevämpi presidentiksi kuin Pekka Haavisto. Hänellä on myös kansainvälistä kokemusta sellaisista asioista, joita itse arvostan. Myös elämänkokemus on pidempi. Uskon, että niinkin kova kokemus kuin leskeksi jääminen ja Thaimaan tsunamissa mukana oleminen ovat opettaneet hänelle, että elämä ei aina mene niin kuin itse suunnittelee. Presidentin pitää olla paitsi pätevä ja osaava, myös inhimillisesti maailmaan suhtautuva. Hänen pitää pystyä näkemään muutkin kuin kaltaisensa menestyjät. Ja aivan erityisesti hänen pitää nähdä myös ne, jotka eivät saa itse ääntään kuuluviin.

Myös Pekka Haavisto on hyvä ehdokas presidentiksi, sitä ei pidä kieltää. Uskon silti, että hänen aikansa presidenttinä ei ole nyt. Ei ainakaan vielä.

Haaviston kampanjateemana olleet kaksi sanaa ”valtakunnan sovittelija”, ovat erinomaiset ja sisältävät suurta viisautta. Myös näiden sanojen kuvaamaa taitoa ja näkemystä tulee Sauli Niinistö tarvitsemaan, kun hänet 5.2.2012 valitaan presidentiksi.

Segregaatiota ja metropolisoitumiseen littyviä ongelmia ei ratkaista suurkuntia perustamalla

Espoon valtuusto kokoontui eilen seminaariin, jossa pohdittiin muun muassa segregaatiota ja sitä, miten siihen liittyviä ongelmia voitaisiin ratkaista kaupunkisuunnittelulla. Asiantuntijana seminaarissa esiintyi kaupunkisuunnittelun tutkija Mari Vaattovaara.

Segregaatio eli eri alueiden eriytyminen muita huonommaksi on tutkimusten mukaan lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Kiinnostava tieto tutkijan suusta kuultuna oli, että yhdessäkään länsimaisessa metropolissa ei ole ratkaistu metropolisoitumiseen liittyviä ongelmia – kuten segregaatiota – suurkuntia rakentamalla. On toimittu itse asiassa päinvastoin. Menestyneimmät länsimaiset metropolit, kuten Amsterdam, ovat pystyneet ratkomaan ongelmia dynaamisesti verkostoitumalla lähikuntien ja -kaupunkien kanssa.

Seminaarin lopuksi Espoon kaikkien valtuustoryhmien puheenjohtajat pitivät kukin oman ryhmänsä puheenvuorot. Sen perusteella voi todeta, että kaikki ryhmät kannattavat itsenäistä Espoota, eikä etenkään pakkoliitoksia kannata mikään ryhmä. Tämä ei liene kenellekään yllätys.

Myönnettäköön, ettei ole sattumaa, että seminaarin aiheena oli juuri kuntarakenteeseen liittyvä problematiikka. Nythän on niin, että juuri tällä hetkellä yhdessä jos toisessakin pitäjässä odotetetaan, miltä Suomen kuntakenttä näyttää tulevaisuudessa. Ja mikä siis tulee olemaan hallituksen esitys aiheesta.

Pari viikkoa sitten Suomen Kuvalehden julkaisema karttaharjoitus ei eri lähteistä kuultujen vakuuttelujen perusteella ilmeisesti ole lopullinen.

Parempi siis vain malttaa vielä käydä ensin Presidentinvaalit. Odotellaan sitten helmikuun alkupuolella lopullista kuntaministerin esitystä aiheesta.

Kotiäidit töihin – oikeistolaista politiikkaako?

Kokoomuslainen pääministeri Jyrki Katainen esitti äskettäin Ruotsissa käytyään, että Suomessakin kotiäidit voisivat osallistua nykyistä aktiivisemmin työelämään. Jostain kumman syystä tämä lausahdus ja ulostulo on otettu aika negatiivisesti vastaan lehdistössä. On esitetty jopa, että tämä olisi taas yksi esimerkki siitä, että Kokoomus olisi hiljalleen siirtymässä keskustaoikeistolaisesta politiikasta selvästi oikeistolaisempaan suuntaan.

KOTIÄITIYDESTÄ LUOPUMINEN MERKITSISI VASEMMISTOLAISEEN POLITIIKKAAN SIIRTYMISTÄ?

Pidän tätä tulkintaa todella omituisena. Olen ollut Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnassa mukana 8 vuotta ja lähes joka vuosi on lasten kotihoidon tuen Espoo-lisä ollut leikkauslistalla. Joka vuosi ainoat, jotka sen ylläpitämistä ovat puoltaneet, ovat oikeistopuolueet eli Kokoomus, Keskusta ja Kristilliset. Etenkin SDP on halunnut leikata sen pois kokonaan.

LEKOTTELEVATKO KOTIÄIDIT PÄIVÄT PITKÄT?

SDP:n perustelu on ollut se, että kotiäitien lekottelua kotona ei pidä tukea ja että ainoa oikea hoito lapselle on päiväkoti tai muut laitosmainen hoito. Jos siis oikein tarkasti tulkitaan, niin kotihoito on perinteinen oikeistolainen arvo. Siitä luopuminen taas olisi siirtymistä SDP:n eli siis vasemmiston arvomaailmaan. Ei oikeistolaiseen.

Pistää oikein miettimään, että onko niin, että kaikki uudet kokoomuslaiset avaukset, joita kukaan muu ei ole esittänyt, ovat sisällöstä riippumatta toimittajien mielestä oikeistolaisia tai siirtymistä oikeistolaisempaan ajatteluun? Käsittämätöntä. Eikö asioita voi ottaa vain asioina ilman, että siitä pitää tehdä johtopäätöksiä politiikan muuttumisesta tiettyyn suuntaan?

ITSE LÄHDIN POLITIIKKAAN SINÄ VUONNA KUN NUORIN NELJÄSTÄ LAPSISTANI SYNTYI

Itse en ole fanaattinen minkään lastenhoitomuodon suhteen ja minulla on lasteni kanssa kokemusta melkein kaikista: kotihoidosta, ryhmäperhepäivähoidosta, päiväkodista ja avoimesta päiväkodista. Omat lapseni ovat kaikki neljä olleet todella monta vuotta päiväkodissa ja osaan antaa arvon sille työlle, mitä siellä tehdään. Meidän perheemme on tarvinnut päiväkotipaikkoja, koska sekä minä että mieheni olemme olleet töissä – lukuunottamatta parin vuoden jaksoa, jonka olin kotona, kun kaksi nuorinta olivat aivan pieniä.

Kotiäitinä oleminen on todella rankkaa työtä, mutta eri tavalla kuin tavanomainen työssäkäynti kodin ulkopuolella tai työ, josta saa perinteisessä mielessä palkkaa. Itse lähdin samana vuonna kunnallispolitiikkaan, kun nuorimmainen syntyi ja ymmärrän todella hyvin sen, että varsinkin koulutetuille kotiäideille on todella tärkeää pitää yllä omaa osaamistaan, yhteyksiään muihin aikuisiin ja erilaisiin verkostoihin myös kotiäitiyden aikana.

SE TYÖPAIKKA, JOSTA LÄHDIT ÄITIYSLOMALLE, VOI 10 KUUKAUDEN KULUTTUA OLLA JO AIVAN TOINEN

Tämän päivän työ on niin hektistä, että se työpaikka, mistä lähdit äitiyslomalle voi jo 10 kuukauden äitiysloman jälkeen olla ihan erilainen kuin se, mistä lähdit.

Elämä ei ole pelkkää työelämää, mutta etenkin naisten on hyvä ajatella myös omaa hyvinvointiaan. Työssäkäynti – edes muutama tunti päivässä tai viikossa – voi olla todella tärkeä henkireikä. Sitä paitsi kotiäitien osaaminen ja työpanos ovat tärkeitä myös yhteiskunnalle. Pitkällä aikavälillä kaikkein suurin Suomen talouden kasvua hidastava tekijä on osaavan työvoiman saanti – ja tähän savottaan tarvitsemme myös pienten lasten äidit ja isät.

KOTIÄIDEILLE EI KERRY ELÄKETTÄ

Sitä paitsi pitää myös muistaa, että kotiäitiydestä ei kerry eläkettä. Sekin on asia, jonka merkityksen huomaa vasta monen vuoden jälkeen.

Kataisen ehdotus kotiäitien töihin menosta oli minusta siis todella hyvä ja terve keskustelunavaus sille, että suomalaista työelämää pitää kehittää. Lasten kotona hoitaminen on todella arvokasta työtä, mutta ei kaikkea pidä tehdä sataprosenttisella on-off -mentaliteetilla. Myös välimuotoja pitää olla.

VANHEMMUUDEN KUSTANNUKSET TASAISEEN JAKOON MYÖS MIESTEN TYÖNANTAJILLE

Hyvä, jos tästä päästään avaamaan perhepoliittista keskustelua laajemminkin ja saadaan etenkin miesvaltainen työnantajaleiri ymmärtämään, että vauvat eivät synny pelkästään äideille, vaan perheisiin. Vanhemmuuden kustannukset kuitenkin maksatetaan edelleen kuitenkin vain äitien työnantajilla.